Haluaisin olla teräshermoinen viilipytty enkä hysteerisenä panikoija joka romahtaa pienestäkin vastoinkäymisestä

Minä en. Ne kylmät viilipytytyt eivät tunne mitään. Paljon mieluummin olen tunteellinen!

Niin minäkin haluaisin. Eikä ne viilipytymmät ole välttämättä tunteettomia ollenkaan. No ehkä joku ihan ääripää voi olla, mutta ei useimmat. Minä haluaisin olla jotain siitä viilipytty - hermoheikko hermoraunio asteikon keskivaiheilta. Valitettavasti olen sieltä hermoraunio-päästä, ja tämä rajoittaa elämääni ihan valtavasti. Normaalit asiat on minulle usein niin isoja stressejä etten yksin ainakaan pysty niihin ollenkaan. Esim. ajatuskin, että pitäisi matkustaa jonnekin yksin, saa aikaan paniikkia ja kauhua ja lamaantumisen.

Aloita meditointi.

Siedätys mukavuusalueelta poistumalla mahdollisimman usein. Ei siinä muu auta kuin kerätä kokemusta  ettei se hermoilu mitään muuttanut.

Meitä on siis muitakin😥

Itselläni on tosin niin, että yksin oleminen on kaikkein "terapeuttisinta" (ei välttämättä ihan aina, mutta useimmiten) ja isommassa joukossa jännittää, stressaa yms.

Melkein heti alkaa hermot kiristyä.

Nykyään on tullut se, että jos joukossa on yksikin tyhmänoloinen/ huonosti käyttäyvä niin ei jaksa ja tekee mieli häipyä paikalta...

Sama täällä, en uskalla ajaa autoa kun stressaannun ja alan kiljua ja sekoitan jarrun ja kaasun ym. Autokoulu jäi aikoinaan kesken eikä kaduta.

En myöskään ikinä uskaltaisi matkustaa yksin.

Antaisin neuvon, mutta sitä ei pyydetty, joten olen hiljaa.

Vierailija kirjoitti:

Aloita meditointi.

Mulla ainakaan ei auta, koska meditoidessa yleensä ollaan yksin ja rauhassa, jolloin ei ole muutenkaan sitä hermostuneisuutta. Osaan erittäin hyvin olla hiljaa yksinäisyydessä vain hengitystäni tai tunteiden ja ajatusten kulkua seuraillen. Onko siitä ollut mitään hyötyä tilanteissa, joissa hermosto heittää hätäkierroksille? Ei.

- 2

Itse olen kanssa jännittäjä ja hermostuja etenkin

suuressa porukassa. Jännitän ja vatvon sosiaalisia tilanteita reilusti etukäteen yötä myöden. Mielikuvitus lepattaa kuin kynttilän liekki. Olen kuitenkin iän myötä oppinut osittain hyväksymään erilaisuuteni, mutta aina ei ole helppoa. Tsemppiä kaikille jännittäjille ja hermoheikoille!

Mä en kestä pienintäkään ja mitätöntäkään vastoin käymistä , itku tulee heti tai raivokohtaus .

Vierailija kirjoitti:

Siedätys mukavuusalueelta poistumalla mahdollisimman usein. Ei siinä muu auta kuin kerätä kokemusta  ettei se hermoilu mitään muuttanut.

Mulla on vain kertynyt tällä menetelmällä kokemusta, että tosiaan käy huonosti hermoilun takia. Olen töpeksinyt, jopa kolaroinut, auton kanssa kun olen mennyt paniikkiin enkä ole pystynyt toimimaan enää järkevästi. Olen romahtanut työmatkalla toiselle paikkakunnalle niin, etten pystynyt kuin itkemään hysteerisesti, en ajattelemaan enkä toimimaan järkevästi että pystyisin jatkamaan mitä olin tekemässä. Olin aikuinen korkeakoulutettu 35-vuotias, mutta isäni joutui tulemaan hakemaan minut pois sieltä, ja minä pystyin vain itkemään ja tärisemään. 

- 2

Vierailija kirjoitti:

Minä en. Ne kylmät viilipytytyt eivät tunne mitään. Paljon mieluummin olen tunteellinen!

Oletko tyhmä ? Jos saat sairaskohtauksen kadulla tai joudut onnettomuuteen, kumman haluat paikalle, sen hysteerikon vai sen joka pystyy toimimaan. Viilipytyillä on myös tunteet, mutta eivät anna niiden viedä niiden viedä. Minulla olisi lapsi oma lapsi kuollut jos olisin hysteerinen, joka on mielestäni tunnevamma, kun ei hallitse itseään.