Lue keskustelun säännöt.
Energiataso aaltoilee. Yhtenä viikkona teen töitä, syön terveellisesti, olen pirteämpi - toisena viikkona putoan "kuiluun". En jaksa tätä epäluottamusta itseeni.
16.11.2022 |
Taas olen pettynyt itseeni. Paljon oli suunnitelmia ja jaksoin oikein hyvin sitoutua tekemään itselleni hyviä asioita.
Sitten taas mentiin askel taaksepäin, olen syönyt tämän viikon roskaruokaa, olen ollut lopen uupunut ja itkenyt todella paljon. Olen mennyt taas masennuksen puolelle ja maannut sängyssä. Viime viikko oli aivan päinvastainen. Tälle viikolle olisi ollut to do - lista mutta sen sijaan olen jäänyt vain paikoilleni ja itkenyt, ettei minusta ole mihinkään.
Yritän parhaani mutta en tiedä miksi minun on vaikea nousta jaloilleni. Taustalla todella paljon elämänmuutoksia ja ikäviä asioita, sen myötä masennuin mutta olen yrittänyt nousta taas pitämään itsestäni huolta. Laihtua pitäisi ja muutenkin ottaa ohjakset omasta elämästä. Saatan taas kuitenkin olla kohta pohjalla. Tämä syö itseluottamusta vaikka aina olen aivan tosissani ja täysillä yritän - kunnes taas löydän itseni syömässä tunteisiin tai turruttamalla alkoholilla. Itseviha alkaa taas osoittamaan päätään.
Kommentit (16)
Ota henkeä, käy kävelyllä, katso listaa ja ala vain tehdä. Ei siihen tarvita soturiasennetta tai mitään muutakaan, ainoastaan vain se, että teet. Olosi muuttuu kun tartut härkää sarvista ja teet askel kerrallaan. Ei muillakaan mieliala ole alituisesti hyvä. Saattaa myös olla, että kulutat itsesi loppuun noina viikkoina etkä osaa jakaa tekemistä tasaisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla aaltoilee kanssa energiatasot. Nuorempana en osannut suhtautua siihen ja itseeni armollisesti, mutta olen opetellut ajattelemaan, että olen riittävän hyvä silloinkin, kun töistä kotiin tultua en jaksa kuin maata sohvalla.
Mulla oli traumatisoiva lapsuus ja siihen nähden ei olekaan ihmeellistä, että mun vointi aaltoilee. Lisäksi se sisäinen kriitikko ja itseinho on kanssa trauman oireita, samoin kuin suorittaminen. Suorittamalla ja olemalla kiireinen pääsee pakoo muistoja ja tunteita, mutta kukaan ei jaksa juosta pikamatkavauhtia maratonin matkaa. Jossain vaiheessa tulee romahdus ja silloin tulee sitten ne muut keinot (syöminen, alkoholi, vetäytyminen) joilla traumaa voi paeta.
Minä olen itseni hyväksymisen lisäksi opetellut ylipäänsä tekemään vähemmän. Kun minä en niinä energisinä kausinakaan "laita elämääni täysin kuntoon", vaan pyrin elämään tasaisesti (minä en esim. enää laihduta; pyrin syömään sopivasti ja sopivan terveellisesti koko ajan. Energisinä kausinakaan en ala liikkua hulluna, vaan pidän tahdin tasaisesti kolmessa kerrassa/vko jne) ja omasta mielestäni siis alisuoriutumaan (vaikka todellisuudessa teen ihan tarpeeksi).
Vierailija kirjoitti:
Ota henkeä, käy kävelyllä, katso listaa ja ala vain tehdä. Ei siihen tarvita soturiasennetta tai mitään muutakaan, ainoastaan vain se, että teet. Olosi muuttuu kun tartut härkää sarvista ja teet askel kerrallaan. Ei muillakaan mieliala ole alituisesti hyvä. Saattaa myös olla, että kulutat itsesi loppuun noina viikkoina etkä osaa jakaa tekemistä tasaisesti.
Näinä viikkoina on hyvä, että pääsen edes suihkussa tai kaupassa käymään. Tiedän, että pitäisi vain nousta ja ryhtyä hommiin mutta en vain saa itseäni liikkeelle. Hermot on kireällä ja merkitys katoaa.
Eilen itkin koko iltapäivän elämääni. Sitten sen jälkeen maailmansodan uhkaa. Mieli alkaa temppuilemaan.
Hyvä asia tässä päivässä on se, että kohta lähden käymään siellä kaupassa ja ensilumi on tullut, on ainakin raikkaampaa ja valoisampaa ulkona. Se ehkä piristää hieman.
AP
Vierailija kirjoitti:
Mulla aaltoilee kanssa energiatasot. Nuorempana en osannut suhtautua siihen ja itseeni armollisesti, mutta olen opetellut ajattelemaan, että olen riittävän hyvä silloinkin, kun töistä kotiin tultua en jaksa kuin maata sohvalla.
Mulla oli traumatisoiva lapsuus ja siihen nähden ei olekaan ihmeellistä, että mun vointi aaltoilee. Lisäksi se sisäinen kriitikko ja itseinho on kanssa trauman oireita, samoin kuin suorittaminen. Suorittamalla ja olemalla kiireinen pääsee pakoo muistoja ja tunteita, mutta kukaan ei jaksa juosta pikamatkavauhtia maratonin matkaa. Jossain vaiheessa tulee romahdus ja silloin tulee sitten ne muut keinot (syöminen, alkoholi, vetäytyminen) joilla traumaa voi paeta.
Minä olen itseni hyväksymisen lisäksi opetellut ylipäänsä tekemään vähemmän. Kun minä en niinä energisinä kausinakaan "laita elämääni täysin kuntoon", vaan pyrin elämään tasaisesti (minä en esim. enää laihduta; pyrin syömään sopivasti ja sopivan terveellisesti koko ajan. Energisinä kausinakaan en ala liikkua hulluna, vaan pidän tahdin tasaisesti kolmessa kerrassa/vko jne) ja omasta mielestäni siis alisuoriutumaan (vaikka todellisuudessa teen ihan tarpeeksi).
Kiitos kohtalontoveri viestistäsi. Olen itse aivan samanlainen ja minulla myös traumataustaa. Koko ajan sitä vain pyrkii parempaan mutta sitten pettyy itseensä kun ei pystykään sinne oman vaatimustasonsa asteella pysymään. Olen yrittänyt olla armollisempi ja hyväksyä tämän mutta silti vain tämä toistuu.
Minusta tuntuu usein, että en pärjää elämässä ja osaa elää kuten muut. Asun kuitenkin yksin eikä minulla ole mitään muuta kuin vastuu itsestäni ja omasta elämästäni. Edes ystäviä ei enää ole (käyttivät hyväkseen ja levittivät asioitani), joten mihinkään ei mene energiaa paitsi työhön ja oman elämäni kannatteluun.
Tuntuu, että olisin ihan epäonnistunut. Se olisi hienoa jos oivaltaisin, että riitän ihmisenä ihan vain pelkästään olemalla olemassa. Se on kuitenkin hankalaa ymmärtää, miten voin riittää tällaisena, pakkohan minun on jotain yrittää olla ja tehdä, että ansaitsen paikkani elämässä. Pitäisi edes voida hyvin mutta aina vain jaksan sabotoida hyvinvointiani.
Hyvä kuitenkin, että olet löytänyt tasapainon. Toivottavasti voit hyvin.
AP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla aaltoilee kanssa energiatasot. Nuorempana en osannut suhtautua siihen ja itseeni armollisesti, mutta olen opetellut ajattelemaan, että olen riittävän hyvä silloinkin, kun töistä kotiin tultua en jaksa kuin maata sohvalla.
Mulla oli traumatisoiva lapsuus ja siihen nähden ei olekaan ihmeellistä, että mun vointi aaltoilee. Lisäksi se sisäinen kriitikko ja itseinho on kanssa trauman oireita, samoin kuin suorittaminen. Suorittamalla ja olemalla kiireinen pääsee pakoo muistoja ja tunteita, mutta kukaan ei jaksa juosta pikamatkavauhtia maratonin matkaa. Jossain vaiheessa tulee romahdus ja silloin tulee sitten ne muut keinot (syöminen, alkoholi, vetäytyminen) joilla traumaa voi paeta.
Minä olen itseni hyväksymisen lisäksi opetellut ylipäänsä tekemään vähemmän. Kun minä en niinä energisinä kausinakaan "laita elämääni täysin kuntoon", vaan pyrin elämään tasaisesti (minä en esim. enää laihduta; pyrin syömään sopivasti ja sopivan terveellisesti koko ajan. Energisinä kausinakaan en ala liikkua hulluna, vaan pidän tahdin tasaisesti kolmessa kerrassa/vko jne) ja omasta mielestäni siis alisuoriutumaan (vaikka todellisuudessa teen ihan tarpeeksi).
Kiitos kohtalontoveri viestistäsi. Olen itse aivan samanlainen ja minulla myös traumataustaa. Koko ajan sitä vain pyrkii parempaan mutta sitten pettyy itseensä kun ei pystykään sinne oman vaatimustasonsa asteella pysymään. Olen yrittänyt olla armollisempi ja hyväksyä tämän mutta silti vain tämä toistuu.
Minusta tuntuu usein, että en pärjää elämässä ja osaa elää kuten muut. Asun kuitenkin yksin eikä minulla ole mitään muuta kuin vastuu itsestäni ja omasta elämästäni. Edes ystäviä ei enää ole (käyttivät hyväkseen ja levittivät asioitani), joten mihinkään ei mene energiaa paitsi työhön ja oman elämäni kannatteluun.
Tuntuu, että olisin ihan epäonnistunut. Se olisi hienoa jos oivaltaisin, että riitän ihmisenä ihan vain pelkästään olemalla olemassa. Se on kuitenkin hankalaa ymmärtää, miten voin riittää tällaisena, pakkohan minun on jotain yrittää olla ja tehdä, että ansaitsen paikkani elämässä. Pitäisi edes voida hyvin mutta aina vain jaksan sabotoida hyvinvointiani.
Hyvä kuitenkin, että olet löytänyt tasapainon. Toivottavasti voit hyvin.
AP
Kannattaa tutustua sellaiseen asiaan kuin complex PTSD. Esim. Peter Walker on kirjoittanut asiasta hyvän kirjan. Sitä lukiessa tuli monta ahaa-elämystä ja itseymmärrys kasvoi. Toipuminen on pitkä tie, enkä minä itekään ole kuin alussa, mutta jo se että ymmärrän miten moneen asiaan traumatausta vaikuttaa helpottaa oloa. Tajuaa, että että se paskaolo tulee siitä mitä mulle on tapahtunut, ei siitä mitä ja kuka mä olen.
Kyllä sä pärjäät kanssa, vaikka onkin välillä vaikeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä varmaan tuskaisinta on se, että tiedostaa olevansa mukava, hyvä tyyppi. Ihmiset viihtyvät kanssani ja on ihan mukavaa joskus mennä syvällisempiinkin asioihin heidän kanssaan. En ole sosiaalisesti rajoittunut työelämässä ja minuun on helppo ottaa kontaktia. Tiedostan myös potentiaalini monissa asoissa, elän ihan mukavaa ja näppärää flow-tilanteita kun teen asioita sydämelläni. Silloin kuin teen asioita muita varten.
Sitten kun olen yksin ja elän elämää itselleni, en kertakaikkiaan pääse minkäänlaiseen normaaliin olemiseen itseni kanssa. Täällä kotona, mikään ei ole ns "minua". Täällä ei näy luovuutta, ei persoonaa. Kotona olen vain ja elän ihan puolella liekillä. Kaikki on jotenkin sellaista, etten tunnu kuuluvani omaan elämääni. En jotenkin anna itselleni lupaa tehdä elämästäni oman näköistä. Ilmeisesti vihaan itseäni ja olen enneminkin ulkoapäin ohjautuva enkä sisältä päin - koska oma elämä ei vaan saa itsessäni suurempaa motivaatiota aikaan. Mielummin käytän elämäni muiden ihmisten palvelemiseen, jotta minusta olisi jotain hyötyä ja iloa. Siksi en varmaan edes jaksa pitää itsestäni oikeasti huolta. Laihtuminenkin olisi sen vuoksi, että kelpaisin paremmin toisille ja minulla olisi enemmän ihmisarvoa.
Minun taustani ovat lasinen lapsuus, eronneet vanhemmat mutta molemmat alkoholisteja ja mt-ongelmansa. Olen aina ollut vietävissä ja suhteeni ovatkin perustuneet siihen, että minua on ollut helppo käyttää hyväkseen. Kaksi väkivaltaista suhdetta, viimeisimmästä vielä toivun mutta ainakin pääsin pois, eli kai minä kuitenkin itsestäni sen verran välitän.
AP
Vierailija kirjoitti:
Tässä varmaan tuskaisinta on se, että tiedostaa olevansa mukava, hyvä tyyppi. Ihmiset viihtyvät kanssani ja on ihan mukavaa joskus mennä syvällisempiinkin asioihin heidän kanssaan. En ole sosiaalisesti rajoittunut työelämässä ja minuun on helppo ottaa kontaktia. Tiedostan myös potentiaalini monissa asoissa, elän ihan mukavaa ja näppärää flow-tilanteita kun teen asioita sydämelläni. Silloin kuin teen asioita muita varten.
Sitten kun olen yksin ja elän elämää itselleni, en kertakaikkiaan pääse minkäänlaiseen normaaliin olemiseen itseni kanssa. Täällä kotona, mikään ei ole ns "minua". Täällä ei näy luovuutta, ei persoonaa. Kotona olen vain ja elän ihan puolella liekillä. Kaikki on jotenkin sellaista, etten tunnu kuuluvani omaan elämääni. En jotenkin anna itselleni lupaa tehdä elämästäni oman näköistä. Ilmeisesti vihaan itseäni ja olen enneminkin ulkoapäin ohjautuva enkä sisältä päin - koska oma elämä ei vaan saa itsessäni suurempaa motivaatiota aikaan. Mielummin käytän elämäni muiden ihmisten palvelemiseen, jotta minusta olisi jotain hyötyä ja iloa. Siksi en varmaan edes jaksa pitää itsestäni oikeasti huolta. Laihtuminenkin olisi sen vuoksi, että kelpaisin paremmin toisille ja minulla olisi enemmän ihmisarvoa.
Minun taustani ovat lasinen lapsuus, eronneet vanhemmat mutta molemmat alkoholisteja ja mt-ongelmansa. Olen aina ollut vietävissä ja suhteeni ovatkin perustuneet siihen, että minua on ollut helppo käyttää hyväkseen. Kaksi väkivaltaista suhdetta, viimeisimmästä vielä toivun mutta ainakin pääsin pois, eli kai minä kuitenkin itsestäni sen verran välitän.
AP
Niin tuttua. Ja itsellä tuo raivo ja viha nousikin ihan uusiin sfääreihin kun tuon tajusin, että olen koko elämäni ajan vaan nöyristellyt muita ja yrittänyt oikeuttaa olemassa oloni sillä että palvelen/helpotan muiden elämää. Ilman kiitosta, totta kai.
Ja että esim en polttanut ostamaani tuoksukynttilää heti enkä edes huomenna vaan jemmasin sen odottamaan sitä hetkeä, että siitä saa nauttia joku (eli kuka vaan) itseäni parempi ja tärkeämpi ihminen. Itse/yksin en ole edes sen tuoksukynttilän arvoinen.
Sama juttu vaikka jossain nätissä astiassa, että enhän minä nyt sitä itseäni varten voi kattaa vaan se saa olla kaapissa "parempaa" ihmistä varten kun itselle välttää tämä korvaton muki.
Välillä tuo raivo ajaa lenkille ja välillä taas saa makaamaan koko päivän täysin saamattomana. Välillä saan jotenkin "lukittua" todellisuuden piiloon ja olen hyvinkin aikaansaava sekä on erilaisia suunnitelmia elämälle ja hyvinkin positiivinen / normaali fiilis, mutta sitten se todellisuus lävähtää naamalle kuin märkä rätti ja taas tajuaa / muistaa, että enhän mä nyt enää voi elämässäni tehdä näitä tällaisia päätöksiä /suunnitelmia esim opiskelun, perheen tai vaikka vaan harrastuksen suhteen vaan nämä päätökset olisi pitänyt tehdä joku 30 vuotta sitten.
Ja sitten ei enää kiinnostakaan yhtään mikään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko sinulta tutkittu adhd? Sehän ei suinkaan aina ilmene yliaktiivisuutena, vaan juurikin toimintakyvyn aaltoiluna. Monesti on myös vaikea erottaa masennuksesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä varmaan tuskaisinta on se, että tiedostaa olevansa mukava, hyvä tyyppi. Ihmiset viihtyvät kanssani ja on ihan mukavaa joskus mennä syvällisempiinkin asioihin heidän kanssaan. En ole sosiaalisesti rajoittunut työelämässä ja minuun on helppo ottaa kontaktia. Tiedostan myös potentiaalini monissa asoissa, elän ihan mukavaa ja näppärää flow-tilanteita kun teen asioita sydämelläni. Silloin kuin teen asioita muita varten.
Sitten kun olen yksin ja elän elämää itselleni, en kertakaikkiaan pääse minkäänlaiseen normaaliin olemiseen itseni kanssa. Täällä kotona, mikään ei ole ns "minua". Täällä ei näy luovuutta, ei persoonaa. Kotona olen vain ja elän ihan puolella liekillä. Kaikki on jotenkin sellaista, etten tunnu kuuluvani omaan elämääni. En jotenkin anna itselleni lupaa tehdä elämästäni oman näköistä. Ilmeisesti vihaan itseäni ja olen enneminkin ulkoapäin ohjautuva enkä sisältä päin - koska oma elämä ei vaan saa itsessäni suurempaa motivaatiota aikaan. Mielummin käytän elämäni muiden ihmisten palvelemiseen, jotta minusta olisi jotain hyötyä ja iloa. Siksi en varmaan edes jaksa pitää itsestäni oikeasti huolta. Laihtuminenkin olisi sen vuoksi, että kelpaisin paremmin toisille ja minulla olisi enemmän ihmisarvoa.
Minun taustani ovat lasinen lapsuus, eronneet vanhemmat mutta molemmat alkoholisteja ja mt-ongelmansa. Olen aina ollut vietävissä ja suhteeni ovatkin perustuneet siihen, että minua on ollut helppo käyttää hyväkseen. Kaksi väkivaltaista suhdetta, viimeisimmästä vielä toivun mutta ainakin pääsin pois, eli kai minä kuitenkin itsestäni sen verran välitän.
AP
Niin tuttua. Ja itsellä tuo raivo ja viha nousikin ihan uusiin sfääreihin kun tuon tajusin, että olen koko elämäni ajan vaan nöyristellyt muita ja yrittänyt oikeuttaa olemassa oloni sillä että palvelen/helpotan muiden elämää. Ilman kiitosta, totta kai.
Ja että esim en polttanut ostamaani tuoksukynttilää heti enkä edes huomenna vaan jemmasin sen odottamaan sitä hetkeä, että siitä saa nauttia joku (eli kuka vaan) itseäni parempi ja tärkeämpi ihminen. Itse/yksin en ole edes sen tuoksukynttilän arvoinen.
Sama juttu vaikka jossain nätissä astiassa, että enhän minä nyt sitä itseäni varten voi kattaa vaan se saa olla kaapissa "parempaa" ihmistä varten kun itselle välttää tämä korvaton muki.
Välillä tuo raivo ajaa lenkille ja välillä taas saa makaamaan koko päivän täysin saamattomana. Välillä saan jotenkin "lukittua" todellisuuden piiloon ja olen hyvinkin aikaansaava sekä on erilaisia suunnitelmia elämälle ja hyvinkin positiivinen / normaali fiilis, mutta sitten se todellisuus lävähtää naamalle kuin märkä rätti ja taas tajuaa / muistaa, että enhän mä nyt enää voi elämässäni tehdä näitä tällaisia päätöksiä /suunnitelmia esim opiskelun, perheen tai vaikka vaan harrastuksen suhteen vaan nämä päätökset olisi pitänyt tehdä joku 30 vuotta sitten.
Ja sitten ei enää kiinnostakaan yhtään mikään.
Kyllä, tuttua todellakin. Kyllä on raivostuttavaa. Miten voikin olla näin monimuotoista? Ehkä nämä vaihtelutkin vielä saavat enemmän hämmentymään, että mikä minä oikeasti olen. Minulle joka viikko elämässäni on erilainen, siis en koskaan tiedä mitä seuraava viikko tuo tullessaan. Olenko aloittanut hyvää tarkoittavan projektin vai sen sijaan, saboitoinko taas elämääni ja olen passiivinen, itseään vihaava luuseri.
Sama myös siinä, että tavallaan on potentiaalia opiskella lisää ja varmasti oppisin. En vain saa motivaatiota tarpeeksi, en anna itselleni sitä iloa, että minusta olisikin johonkin. Tämä on kyllä ristiriitaista koska sitten kun on pakko panostaa esimerkiksi työelämässä niin tähtään vain parhaimpaan suoritukseen.
Kuitenkaan itseäni kehittäen muuten vain ja omaksi ilokseni ei oikein tunnu onnistuvan.
Hetki sitten olin pitkästä aikaa niin raivon vallassa, että haukuin itseni totaalisen lyttyyn. Olen niin kyllästynyt tähän ja samalla mietin, että miksi ihmeessä tässä on pitänyt käydä näin. Miten täältä nousee oikeasti hyvään ja itselleen tärkeään elämään?
Luin tässä traumoista taas pitkästä aikaa ja kyllähän se oirekuva pysyy ja tutulta kuulostaa. Tämä oli ihan hyvä kirjoitus asiaan liittyen. https://traumainfo.fi/2020/03/10/trauma-ja-kaypa-hoito/
Paljon voimia sinulle. On tämä rankkaa. Emme ole yksin onneksi kuitenkaan tunteidemme kanssa. <3
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko sinulta tutkittu adhd? Sehän ei suinkaan aina ilmene yliaktiivisuutena, vaan juurikin toimintakyvyn aaltoiluna. Monesti on myös vaikea erottaa masennuksesta.
ADHD- oirekuva sopii myös traumaselviytyjille. Ap:n tilanteessa kyse on mitä ilmeisemmin traumaoireiluista.
Pakko kysyä, että onko oikeasti mahdollista saada hyvä elämä? Minua itseäni arvelluttaa miten oikeasti jaksan tätä. Voi olla, että tpan itseni vielä koska tuntuu niin helkkarin toivottamalta olla tällainen.
En edes koe olevani tarpeeksi hyviin ihmissuhteisiin saatika normaaliin parisuhteeseen. Olen aina ollut se, joka oikeasti haluaa antaa enemmän ja enemmän itsestään suhteissa koska muuten en riitä. Tämä on toki väsyttänyt ja myöhemmin vielä harmittanut, että juuri sitä he halusivatkin. Tietenkin, itse olen sellaiset suhteet luonut mutta olen oivaltanut vasta myöhemmin mistä on ollut kysymys.
Nykyään haluan olla vain yksin enkä edes uskalla luoda ihmissuhteita elämässäni. Elämä jää elämättä ja sitä vain juoksee oravanpyörässä, jossa vain yrittää selviytyä. Uupumista ja nousemista vuoronperään. Ei tässä ole mitään mieltä.
AP
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla oli vuosia aaltoilevasti voimat poissa. Saatoin yhtenä päivänä käydä 5km lenkillä ja pari päivää myöhemmin en jaksanut edes viedä roskia ulos. Syytin itseäni laiskaksi ja olin todella turhautunut. Myöhemmin kävi ilmi, että olin sairastunut me/cfs-sairauteen. Päivät, joina en jaksanut mitään oli PEM-oire, joka tulee viiveellä rasituksen jälkeen. Kunpa olisin tiennyt aiemmin, mistä oli kyse. Suomessa lääkärit eivät vielä tunne kunnolla tätä sairautta.
En lukenut kommentteja, joten ehkä jo mainittu, mutta naisilla hormonitoiminta vaikuttaa mielialaan ja jaksamiseen erittäin paljon. Kuukautiskierron eri vaiheissa voi olla paljonkin eroa energiatasoissa yms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tekisi mieli huutaa ja paiskoa tavaroita. Jokin viha sisällä alkaa olemaan, olen niin saamarin kyllästynyt tähän jatkuvaan selviytymistilaan itseni kanssa. En ole oikeasti väkivaltainen - vain vihainen koska en ymmärrä miksi en vain voi pysyä tiukkana ja pitää sen soturiasenteen millainen minulla joskus oli. Pystyin ennen näihin asoihin ja nyt vaan sabotoin niitä muutoksia, jotka oikeasti tekisi itselleni hyvää.
AP