Kauanko kesti sisäistää läheisen kuolema?

oon käsittäny että oma mieli osaa pehmentää impactia jus silleen, että ensin tuntuu epätodelliselta jotta ei rysäyttäis kertahyökkäyksellä mieltä sijoiltaan vaan sais ensin pehmustetussa muodossa mussuttaa sitä asiaa. (oon kyllä toisinaan tyhmä ja seko mutta näin oon ymmärtäny tään)

Otan osaa, ap. 

Muistan kun sain työpaikalle puhelun erään nuoren sukulaismiehen kuolemasta. Kyseessä täysin odottamaton kuolema. Terve työssä käyvä mies, sairaskohtaus. Mulle ei tullut mitään tunnetta että tää ei ole totta. En käsitä miksi. Putosin polvilleni ja aloin itkeä. Menin pomon puheille ja sanoin lähteväni kotiin. Pomo totesi että oot ihan kalpea ja kysyi selviänkö kotiin.

Näin käy mulle ain kun joku kuolee, ei ole ollut vaikea tajuta. Sen sijaan myöhemmin vaikka jossain juhlissa tajuaa että eihän XX olekaan täällä koska on kuollut.

Isäni kuoli yllättäen 2 vuotta sitten. Vieläkin on epätodellinen tunne että onko oikeasti kuollut.

Vierailija kirjoitti:

Muistan kun sain työpaikalle puhelun erään nuoren sukulaismiehen kuolemasta. Kyseessä täysin odottamaton kuolema. Terve työssä käyvä mies, sairaskohtaus. Mulle ei tullut mitään tunnetta että tää ei ole totta. En käsitä miksi. Putosin polvilleni ja aloin itkeä. Menin pomon puheille ja sanoin lähteväni kotiin. Pomo totesi että oot ihan kalpea ja kysyi selviänkö kotiin.

Näin käy mulle ain kun joku kuolee, ei ole ollut vaikea tajuta. Sen sijaan myöhemmin vaikka jossain juhlissa tajuaa että eihän XX olekaan täällä koska on kuollut.

Kyllä siis ymmärrän että hän on kuollut.

Olen asiaa itkenyt ja surrut mutta jotenkin asia ei mene ns jakeluun.

Kyyneleet tulee silmiin heti kun asiaa ajattelee mutta tuntuu silti hyvin epätodelliselta.

Tässäkin kyseessä nuori ihminen ja kuolema ei ollut yhtään odotettavissa. Ei ollut sairas tai mitään.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Otan osaa, ap. 

Kiitos

Ymmärrän sinua, ap. On vain niin raskas tapahtuma kerralla käsiteltäväksi. Ei pysty ottamaan vastaan, ehkä eräänlainen suojakeino.

Ostat jotain hyvää viinaa, otat siitä siipaletta ja kuuntelet Motörhead - Killed by deathia.

Vuosi nyt mennyt ukin kuolemasta. En älyä sitä jotenkin vieläkään vaikka olin mukana saattohoidossa. Puhelinnumero on vieläkin tallella ja välillä kun en tiedä jotain käytännön asiaa tulee mieleen pitäiskö soittaa ukille ja kysyä.

Ukki tiesi kaiken korjaamisesta kaiken ja neuvoi aina mielellään, se oli meidän yhteinen juttu, että hän opetti uusia asioita ja käyttämään työkaluja.

Mutta enää ukki ei vastaa.

Isä kuoli pian 2v sitten ja epätodellisimmat hetket olivat ne kun menin hautajaisten merkeissä ja niiden jälkeen äidin ja isän kotiin josta puuttui yksi. Tajusin kyllä että hän kuoli ja hautajaisissa oli siellä arkussa, mutta jotenkin se totaalinen poissaolo tutusta nojatuolista tuntui oudolle.

Mieli suojelee sinua ap liialta ja käsittelee menetystä pala kerrallaan. Ota se vastaan sillälailla kun se tulee.

Otan osaa. Käsittääkseni tuo tapa kokea läheisen ihmisen kuolema on hyvin tavallinen. Aika auttaa. (klisee, mutta totta) Yleensä ensimmäinen vuosi läheisen kuolemasta on vaikea. Surua voi kestää pitempäänkin tietenkin, nämä ovat yksilöllisiä asioita. Eikä tietynlainen haikeus lopu koskaan eikä sen tarvitsekaan.

Äitini suri / suree isääni. Hän näkee unia, joissa näkee isäni jälleen terveenä. Unissa kuitenkin isäni aina sanoo, ettei hän voi jäädä. Unessa Isä siis lähtee tai ainakin menee toiseen huoneeseen. Veljeni sanoi nähneensä unen missä hoidettiin yhdessä jotain paperiasioita. Mutta sitten isästäni ei löytynyt mitään dokumentteja (joten unen asiaa ei voitu hoitaa). Kuvittelen, että aivot käsittelevät menetystä unissa näin: halutaan tavata se pois mennyt läheinen, mutta sitten asiat eivät olekaan enää kuin tavallisesti.

Useimmilla ajan kanssa helpottaa. Toivottavasti näin sinullakin. Kaikkea hyvää sinulle.

Mulla ei ollut vaikeuksia ymmärtää isäni kuolemaa, kun näin konkreettisesti tilan huononemisen.

Sitten taas läheinen, joka kuoli täysin yllättäen, sitä on ollut vaikea ymmärtää ja sen ikäänkuin unohtaa.

Up

Vierailija kirjoitti:

Otan osaa. Käsittääkseni tuo tapa kokea läheisen ihmisen kuolema on hyvin tavallinen. Aika auttaa. (klisee, mutta totta) Yleensä ensimmäinen vuosi läheisen kuolemasta on vaikea. Surua voi kestää pitempäänkin tietenkin, nämä ovat yksilöllisiä asioita. Eikä tietynlainen haikeus lopu koskaan eikä sen tarvitsekaan.

Äitini suri / suree isääni. Hän näkee unia, joissa näkee isäni jälleen terveenä. Unissa kuitenkin isäni aina sanoo, ettei hän voi jäädä. Unessa Isä siis lähtee tai ainakin menee toiseen huoneeseen. Veljeni sanoi nähneensä unen missä hoidettiin yhdessä jotain paperiasioita. Mutta sitten isästäni ei löytynyt mitään dokumentteja (joten unen asiaa ei voitu hoitaa). Kuvittelen, että aivot käsittelevät menetystä unissa näin: halutaan tavata se pois mennyt läheinen, mutta sitten asiat eivät olekaan enää kuin tavallisesti.

Useimmilla ajan kanssa helpottaa. Toivottavasti näin sinullakin. Kaikkea hyvää sinulle.

Minäkin näin viime yönä ekaa kertaa unta ystävästäni.

Hän oli kuollut muttei kuitenkaan ollut. Oli jotenkin etäinen siinä unessa. Välillä oli siinä ja välillä ei.

Näen tosi paljon unia ja olenkin ihmetellyt ettei ystävä ole vieraillut unissani aiemmin.

Nytkin vain oli sellainen häivähdys siellä. Jotenkin ulottumattomissa.

Niinhän se menee että aika auttaa.

Odotan myös kovasti hänen äidin tapaamista ja sitä että asiaa pääsee jotenkin käsittelemään.

Kiitos kaikille vastauksista ja osanotot myös teidän menetysten vuoksi.

Ap