Työelämään kiinnittyminen keski-iässä

Olen reilusti alle nelikymppinen. Työkyvyttömyyseläke tuli 2017 kuntoutustukijaksojen jälkeen. Olen kotoisin pikkukaupungista alunperin ja menetin kaverini murrosikäisenä ja kävin koulun loppuun sairaalakoulussa. Vanhempani suojelivat minua kovasti maailmalta ja aikuistumiseni kesti pitkään. Aloin hoitamaan raha-asioitani täysin itsenäisesti vasta 35 vuotiaana. Olisin voinut tehdä monet asiat 10 vuotta aikaisemmin ja erilaista koulutusta on hankittu, mutta kavereista, kumppaneista, kosketuksesta ja arvostuksesta ei ole oikein ollut tietoakaan. Lisänä on fyysiset sairaudet; mm.kilpirauhanen poistettu psyykelääkkeiden sivuvaikutusten takia ja tarvitsen kofeiinia jaksaakseni valvoa kokonaisen päivän tavallisen rytmin mukaan.

Minulla on nyt taas vaihteeksi korkeakoulupaikka ja olen lähempänä tutkinnon saamista kuin koskaan. Hieman katkeraksi vetää se, että valtavan pitkää ilmaistyökokemustani vapaaehtoisena ei voida hyväksilukea mitenkään ja ansiotyön ottaminen vastaan on mahdotonta työharjoittelujen tuottaman ajankulun vuoksi. En ole koskaan saanut mistään työstäni euroakaan palkkaa, mutta muutettuani uudelle paikkakunnalle tänä vuonna olen ollut lähellä työsopimuksen tekemistä pienestä osa-aikatyöstä.

Työharjoitteluja varten tarvitaan lukuisia yrityksiä, monia haastatteluja ja ajeluja rämäpyörällä työharjoitteluun kukonlaulun aikaan aika pitkän matkan päähän. Tämä on tietysti omaakin valintaa, mutta opiskelen samalla avoimessa yliopistossa, mikä tuo huomattavasti lisästressiä, mutta toisaalta taas muuten minulla ei olisi juuri mitään tekemistä. Lohtua tuo vähän ajatus siitä, että jos voimat loppuu ja tulee tilapäinen romahdus, Kelan rahat tulevat kuitenkin tilille ja on katto pään päällä eikä laskuja pitäisi tulla keskenjääneistä opinnoista. Muita lohduttavia ajatuksia ei hirveästi olekaan. Olen ollut ulkomailla viimeksi 12 vuotta sitten.

Viikkoni kohokohta on karkinsyönti viikonloppuisin ja videoiden katselu tietokoneelta. Joskus postista tulee uusi DVD-elokuva ulkomailta. Eläkkeen menettäminen ja koko työelämä ymmärrettävästi jollain tavalla pelottaa, kun vapaaehtoisenakin olen saanut painajaismaista kohtelua jossain paikoissa, mutta toki päästäkseni tähän asemaan ja yrittämisen tilaan hyvääkin on ollut.

Kaipaan kuuntelijaa ja jollain tavalla ehkä vertaistukeakin. Joskus mietin onko minun jo myöhäistä tavoitella keskiluokkaista elämää ja onko minulta vain jäänyt se kirje saamatta vai vieläkö kannattaa yrittää tai kannattaako ylipäänsä yrittää, kun niin moni tuntuu vihaavan työtään ja elämäänsä. Voimaa saan aiemmista saavutuksista, liikunnasta ja siitä ajatuksesta, että elämäni on kuitenkin joillakin tavoilla jopa keskivertoa parempaa. Kaikkina aamuina ei toki tunnu siltä ja aamut ovat niitä raskaimpia.