Olen 31v, ei yhtäkään ystävää ja
Kyllä osaakin ärsyttää kun äitini ei ymmärrä että en kaipaa kavereita. Ainoat ihmiset elämässä on mies ja 2 lasta + äiti. Miksi hän vieläkin jaksaa hokea että kaveruus/ystävyys on tärkeää? En ole yli 10 vuoteen halunnut ylimääräisiä ihmisiä elämääni.
Muita joiden äiti/vanhemmat/suku hengittää niskaan turhanpäiväisistä asioista? Kyllästyttää todella paljon. Ai että voi ottaa ohimoon.
Kommentit (5)
Vierailija kirjoitti:
Ehkä pidät äitiäsi "kaverina", vaikka hän ei halua olla kaverisi, vaan äitisi.
Kuka nyt pitäisi äitiään kaverina? 🤔
En mäkään kyllä tahdo etsimällä etsiä kavereita. Mulla on mies ja kolme lasta, läheiset omat vanhemmat ja veli ja miehen vanhemmat myös roikkuu meillä. Paljon menoja ja niiden kautta ihmissuhteita, lasten kavereiden vanhempia... kyllä nyt muutama erityisen kiva ihminen tulee mieleen, joiden kanssa olisin ihan mielellään enemmänkin tekemisissä ja hyväkin ystävä, mutta näen sen verran kuin sattumalta näen. En viitsi yhtään kyllä yrittää ja erityisesti tavoittele ystävyyssuhteita. Välillä niitä on, yleensä ei niin paljon. Mutta ei mulla olisi ystäville niin paljon tarvetta eikä myöskään annettavaa. Enemmän otan elämän sellaisena kuin se on ystävien osalta. Ihan tarpeeksi on minusta läheisiä ihmisiä elämässä. Hyvä puoli siinä, ettei ole kovin ystäviä (tuttuja ja kavereita kyllä) on, ettei kukaan sekoa tai mitenkään ripustaudu kiltteytesi varaan tai ole jatkuvasti tarvitsemassa hyväksyntää, ymmärrystä, apuja siten ettei kuitenkaan oikein kelpaa tms. vaan ihmissuhteet on sopivan etäisiä näihin. Kaikista ei tarvitse välittää yhtä paljon, ei riittäisi aikakaan sellaiseen.
Ahdistaa äitini painostus asiassa. Mt-ongelmia ollut aiemminkin kyllä, burn-out, lapsuustraumaa. Nyt tämän takia lääkitystä lisätty ja kovasti odotan terapiaan pääsyä. En pääse tästä asiasta eteenpäin omin voimin. Vertaistukea pyydän😢
Ap
Sama tyyppi provoilee näköjään useammassa ketjussa. Lääkkeet?
Ehkä pidät äitiäsi "kaverina", vaikka hän ei halua olla kaverisi, vaan äitisi.