Juha Vuorisen Juoppohullu-kirjat

Häpeäkseni myönnän että oon lukenut ne useampaan kertaan ja nauran niille edelleen. Muuten olen kyllä ihan normaali, mutta ilmeisesti Vuorisen jutut menee niin pahasti yli jo huonostakin mausta että ne iskee minuun. En tiedä. Miehenikään ei ymmärrä minua.

Kyllä meno siinä viimeisessä monta vuotta myöhemmin julkaistussa kirjassa on rauhoittunut ja päähenkilö kasvanut edes vähän aikuiseksi.

Sulta puuttuu oikea vertailukohde. Olisi kannattanut aloittaa ihan ekasta kirjasta. Siinä näkyy Juhan kasvu ja kehitys. Jos ei se eka nappaa, niin ei varmasti myöhemmätkään.

Vierailija kirjoitti:

Häpeäkseni myönnän että oon lukenut ne useampaan kertaan ja nauran niille edelleen. Muuten olen kyllä ihan normaali, mutta ilmeisesti Vuorisen jutut menee niin pahasti yli jo huonostakin mausta että ne iskee minuun. En tiedä. Miehenikään ei ymmärrä minua.

Kirjoille on siis oma kohderyhmänsä 😃 Vuorinen tuntuu saavan loputonta viihdettä Juhan ja kumppaneiden vessakäynneistä varsinkin. Ekan sellaisen kohdalla nauratti, mutta kun niitä on useampi kuvaus millainen kakka tuli ja millaisilla äänillä, niin väkisinkin alkaa kyllästyttää. Vuorinen on kyllä erikoinen tyyppi.

Ap.

Onneks meillä kaikilla ei ole samanlainen huumorintaju.

Juoppohullu kirjoista kaksi ensimmäistä on hauskoja. Vaippaihottuma oli jo ihan hanurista.

Mä olin pitkään aikonut lukea sen Juoppohullun päiväkirjan, kun sitä niin kehuttiin maasta taivaaseen. Aina kuitenkin oli kiinnostavampaa luettavaa tarjolla ja se jäi. Sitten tuli vastaan mahdollisuus katsoa se kirjasta tehty leffa... katsoin sen - vaivoin ja ajattelin että ei helvetti, onneksi en tuhlannut aikaa sen kirjan lukemiseen.

Yritin lukea mutta en pystynyt.

Olen pitänyt itseäni kovinkin huumorintajuisena, mutta tämänkaltaisen huumorin kohdalla on ilmeinen pimeä kohta.

Päähenkilön paras ystävä ja parhaan ystävän paras ystävä ovat sitä paitsi paljon pahempia kuin päähenkilö. Tuo parhaan ystävän paras ystävä vaikuttaa olevan oikeasti häiriintynyt ja sekaisin. Ei päähenkilö niin sekaisin ole kuin tämä parhaan ystävän paras ystävä. Toki päähenkilö ja paras ystävä selkeitä persuja ovat. Parhaan ystävän paras ystävä on kuitenkin enemmän kokoomuslainen.

Luin nuo netissä ennenkuun ne julkaistiin kirjoina. Pakko myöntää että vatsa ja naama kipeänä luin. Olin silloin nuorempi. Luin myös Yrjöjä ja paljon muuta.

Kaikki ei sovi kaikille ja jos sädekehä oikein pahasti kiristää, ei sovi mikään.

Fiktiota lukiessa kannattaa aina muistaa, ettei se ole dokumentaari. Vuorinen irrotteli oikein kunnolla ja ilmeisesti se osui kohteeseen, koskapa mies on nyt vauras. Hyvin harvinaista näin vähäväkisessä maassa elää kirjailijan tuloilla. Se tarkoittaa kovaa myyntiä vuodesta toiseen.

Siis mitä paremmin Vuorinen oppi kirjoittaa niin sitä vähemmän jengi tykkäs. Se eka kirjahan on ihan kuraa.

Vierailija kirjoitti:

Mä olin pitkään aikonut lukea sen Juoppohullun päiväkirjan, kun sitä niin kehuttiin maasta taivaaseen. Aina kuitenkin oli kiinnostavampaa luettavaa tarjolla ja se jäi. Sitten tuli vastaan mahdollisuus katsoa se kirjasta tehty leffa... katsoin sen - vaivoin ja ajattelin että ei helvetti, onneksi en tuhlannut aikaa sen kirjan lukemiseen.

Olen lukenut ne juoppohullu kirjat ja elokuva oli pettymys. 

Se älyttömyyshän oli juurikin se jutun juoni. Ei kai siinä kukaan luullut olevan dokumenttia lukemassakaan.

Oikeet kovikset luki juoppista Myrkyistä. 💪

Ei mua se sisältö noissa kirjoissa haittaa. Onhan niitä aina ollut ns. "paheksuttuja" tai "kyseenalaisen huumorin" tai "tyhjänpäiväisten tolvana-aiheiden" kirjoja. Mikäs siinä, kukin lukee mistä tykkää.

Mutta Juoppuhulluissa minua vaivaa se että se kirjailija kirjoittaa niin tylsästi, tai siis käyttää niin väritöntä tyyliä, värintöntä kieltä. Tässä parempi: Francois Rabelais, hänen kaikki Gargantua/Pantagruel -kirjansa. Se oli omana aikanaan samanlaista "alhaista törkykirjallisuutta" kuin mitä Juoppohullut on nykyään. Eli ne Gargantua-kirjat sisältää aivan älyvapaita tappely-ryyppäys-kusemis-örvellysseikkailuita. Mutta Juoppohullut vs Gargantua, niissä on yksi jättimäinen ero: kirjailijan kirjoitustyyli. Se Francois Rabelais oli tyylinero, tyylinikkari, hän ihan oikeasti käytti kieltä tuhat kertaa monipuolisemmin kuin esim William Shakespeare. Melkein jokaisella romaaninsa sivulla Francois Rabelais kikkaili kirjoitustyylillään, hyppi tyylistä toiseen sulavasti kuin joku balettitanssija. Aivan tajutonta miten kirjavasti ja värikkäästi ja ihmeellisesti se tyyppi osasi kirjoittaa niin totaalisen idiooottimaisia tarinoita.

Muussa törkykirjallisuudessa en ole vastaavaa havainnut. Eli muut tietämäni tyylinerot (Goethe, Hermann Hesse, Lordi Byron,...) on kirjoittanut vain "nätimpiä" kirjoja eli ei mitään örvellystarinoita.