Isä, mä rakastan sua.

vaikuttaako pahalta

*nyökyttää*

tosin isällä vasta epäillään erittäin vakavaa sairautta *sniif*

Voimia kauheasti! Itellä edessä kaikki tuo.

kuoleman pedissä ole. Että on kyllä mahdollisuuksia sanoa. Sitä vaan hätääntyy, kun tajuaa, ettei kestä itsekään sitä toisen heikkoutta. Kun pitäisi olla läsnä ja auttaa, tekisikin vaan mieli kadota. Miten sen kanssa elää?

kunhan koitat elää niin ettei jää katumista.



Itsellä tuo jo koettuna ja hyvästit jätettynä. kummasti niitä voimia jostain kumpuaa tarpeen tullessa.

Kauhealta tuntuu lisäksi nyt kun isä on selvästi itse alkanut pelätä kuolemaa ja on masentunut. Kerran on jo selvinnyt isosta jysäyksestä ja nyt ikäänkuin odottelee seuraavaa tulevaksi.. Tekisipä tosiaan mieli itse vaan painaa pää pensaaseen tai juosta karkuun. Ahdistaa. Asutaan eri maissa isän kanssa, mikä ei myöskään helpota tilannetta.

tää fyysinen heikkous on jo itsessään vaikeaa katsottavaa. Mutta tuota pelkään kyllä vielä enemmän, että kun isä luovuttaa myös henkisesti ja muuttuu heikoksi: surulliseksi, pelokkaaksi tms. Kyllä mä näen ja haluan nähdä isäni samoin kuin pienenä tyttönä: maailman viisaimpana ja vahvimpana.



ap

Kun olin pieni istuimme sohvalla jalat hänen sylissään ja hän hieroi jalkojamme. Edellisenä iltana ennen kuolemaansa hieroin hänen jalkojaan sairaalan vuoteella. Toivottavasti viestitin että rakastan häntä!!

Olen sairaanhoitaja ja aina potilaan kuoleman lähestyessä kehoitan omaisia puhumaan läheisensä kanssa kaikki mieltä painavat asiat ja kertovansa että rakastaa.

Myös ystävilleni sanon että kun teillä vielä vanhemmat terveitä ja elossa: sanokaa että rakastatte kun vielä voitte!!



Voimia teille jotka koette jotain samaa.



Ikinä en sano vainajan omaiselle; otan osaa, kukaan ei voi ottaa osaa toisen suruun, ne sanat on tyhiä. Toivotan hyvää jatkoa elämässä, voimia jaksaa surun kanssa ja kehoitean pitämään huolta itsestään ja muista läheisistä ettei itse sairastu niin kuin minulle kävi!!!