Briteissä/Skotlannissa/Irlannissa pitkään asuneet, miten te sopeuduitte uuteen kotimaahan?

Opiskelun takia lähdin Britanniaan ja vaikutin siellä reippaan 10v. ennen kuin palasin Suomeen. Ihan hyvin sopeuduin, vaikka olihan asioita joihin ei tottunut, esim. ne kuuluisat kylmä/kuuma vesihanat tai se ettei metsää/luontoa ollut heti kotiovella. Samoin syviä ihmissuhteita oli jotenkin hankalampi luoda, koska en loistanut small talkissa ja koin olevani "erilainen". Miksi kysyt? Suunnitteletko lähtöä?

Irlannissa asuin vuosia ja olen palaamassa sinne takaisin. Kun ensimmäisen kerran menin Irlantiin, tuntui kuin olisi kotiin tullut. Tuntui vaan tosi hyvältä.

En ole asunut pysyvästi, mutta viettänyt ainakin pari vuotta elämästäni nkuukauden pätkissä. Sinne, varsinkin maaseudulle on helppo solahtaa mukaan joukkoon, ihmiset on ystävällisiä, helposti lähestyttäviä. Luulisin olevan helppo asettua asumaan.

Essexiin en sopeutunut ollenkaan, olin siellä puolisen vuotta. Sen sijaan Bristol oli tosi kiva paikka ja siellä vietetyn parin vuoden pätkältä jäi todella läheisiä ihmisiä elämään. Nykyään asun Lontoossa ja koen että tännekin on jotenkin ollut hankalampi sopeutua. Ero ei niinkään ole ihmisissä, vaan ehkä enemmänkin vain koen suuremmat kaupungit haasteellisemmiksi noin yleisesti. Lisäksi varmasti vaikuttaa myös mihin aikaan vuodesta muutta; Bristoliin muutin alkukeväästä joten ihmisiin oli helppo tutustua puistoissa jne, Lontooseen muutin syksyllä. 

Asuin Britanniassa lapsena 4-vuotiaasta alkaen. Muutettiin sieltä pois kun olin 7v. Isäni siis asuu siellä edelleen, mutta muutin äidin kanssa. Tosin kävin siellä edelleen lomilla. 14-vuotiaana muutin uudelleen isän luo ja sitten jäin maahan asumaan myös opiskeluajaksi. Muutin Suomeen takaisin 24-vuotiaana.

Suurin vaikeus minulle on edelleen siellä vasemmanpuoleinen liikenne. Olen käynyt autokoulun Suomessa ja muutenkin tämä oikeanpuoleinen liikenne juurtui minuun jotenkin vahvemmin. Britanniassa minulla ei ole koskaan ollut omaa autoa käytössä, enkä ole ajanut siellä itse kuin isän tai sisarusten autoilla, siis harvemmin. Ei minulla tosin ole omaa autoa Suomessakaan, mutta täällä ajan silti autoa useammin kuin siellä. Edelleen Britanniassa ajaessa tuntuu aina lievästi itsetuhoiselta, kun ajaa vasemmalla kaistalla, välttelen siellä kaupunkiajoa, vaikka periaatteessa pystyn sielläkin ajamaan.

Yleiseen tuulisuuteen ja kosteuteen varsinkin rannikoilla sekä koleuteen ja kylmyyteen sisätiloissa syksyisin ja talvisin tottui jokseenkin nopeasti.

Hillojen tunkemista leipien väliin en ole koskaan ymmärtänyt. Ruokaan tottuu yllättävän nopeasti, koska nykyisin on saatavilla aikalailla samaa mihin on muutenkin tottunut. Jotain muna-papu-makkara-pekoni -aamiaisia en ole koskaan nähnyt syövän kenenkään muun kuin 1910-luvulla syntyneen pappani. Leivät lounaana on kyllä varmana yleisempää kuin Suomessa.

En oikein sopeutunut. Mieheni on britti ja asuimme siellä 7 vuotta. Alkuun Lontoossa, mutta minä inhoan isoja kaupunkeja ja melua ja tungosta joten oli mulle ihan liikaa. Sittemmin asuimme pienemmällä paikkakunnalla joka oli siedettävämpi, mutta jotenkin en vaan tuntenut oloani kotoisaksi. Iso osa sitä oli, ettei luontoon pääse niin helposti vaan olemaan kuin Suomessa. Mä olen aina rakastanut metsiä ja niissä kävelyä, ja Suomessa jopa Helsingissä pääsi aina jonnekin. Englannissa ei ole jokamiehen oikeutta ja maat yksityisiä. Puistoissakkin on yleensä aika paljon ihmisiä, ei sellaista luonnonrauhaa. Ja joka puolella kuului autoteiden pauhu taustalta. 

Lisäksi kun olen sellainen vähän hidas introvertti, niin minusta ei oikein ihmiset tykänneet. Minua pidettiin jotenkin omituisena tai jälkeenjääneenä jopa. Luonnollinen tyylinikin oli hämmästyksen aihe, kun naapurustossa monet ikäiseni naiset kulki oransseissa meikkivoiteissa, huulitäytteitä ja botoxia naamat täynnä jne. Koin että mulle liian pinnallinen maailma. Työelämä alallani oli myös kovaa, kukaan ei tehnyt vain 8 h päiviä vaan ylityöt oli käytännössä pakko ja kilpailu kova.

Nyt asutaan Suomessa, ja onneksi mies tuntuu hyvin sopeutuvan tänne.

Irlannissa asuin vuoden hiljattain, it-alan työ ja ulkomaankomennus. Kaunis maa, mutta monella tapaa aika vanhoillinen ja esim. asunnottomuus on järkyttävällä tolalla. Sain itsekin vihaa ihmisiltä kun huomasivat että olen ulkomaalainen puheesta,  alkoivat joskus vaahdota tyyliin Irlanti on täynnä, mene pois. Lehdistä sai lukea jatkuvasti kamalista tapauksista joissa esim. äiti kehitysvammaisen lapsen kanssa joutui kadulle koska kunnat ei antaneet asuntoa, sen sijaan samaan aikaan uutisoitiin miten Ukrainan sotaa pakenevat toivotetaan tervetulleeksi, majoitetaan ensin 4-5 tähden hotelleihin ja sitten hyviin vuokra-asuntoihin. Joten en sinänsä ihmettele että ulkomaalaisista ei nyt kauheasti tykätä.

Se vanhoillisuus ilmeni mm. siinä että ihmisistä oli järkyttävää että naisena asuin yksin ja että mulla ei mun iässä ole lapsia eikä miestä. Töissä ei oikein meinattu uskoa että nainen voi olla it-alalla oikeasti koodarina, kahvinkeittelijäksi pyrkivät laittamaan.

En tiedä olenko kelvollinen vastaamaan kun olen vasta vajaat viisi vuotta asunut, mutta koen sopeutuneeni ihan hyvin. Asutaan maaseudulla, tästä pääsee muutamassa minuutissa kävelemään metsään ja lähistöltä automatkan päästä löytyy lisää luontoalueita. Lähialueilla asuu ulkomaalaisia jo muutamassa polvessa, joten täällä on kai totuttu vähän "kummallisempiin" kulkijoihin ennestään.

Muutettiin miehen kanssa lähinnä kokeilunhalusta ja uteliaisuudesta eikä parempien työpaikkojen tai parisuhteen perässä, joten kokemus on sitä kautta varmasti erilainen kuin monella muulla.