Olin ilkeä lapsena

Ihan ensimmäiseksi haluan sanoa, että olet ihailtavan rehellinen ja tarkkanäköinen ihminen. Kovin moni ei uskaltaisi todeta olleensa ilkeä lapsi eikä toisaalta pystyisi hahmottamaan syitä silloisen käytöksensä taustalla.

Ymmärrän kuitenkin huonon omantunnon omasta käytöksestä, koska itsekin kävin lapsena läpi vaiheen, jolloin olin epämiellyttävä, jopa ilkeä ja käytökseni oli välillä häiriintyneisyyden rajalla. Myös minulla oli stressaavat kotiolot. Liian erilaisella temperamentilla varustettu ja ajoittain riidanhaluinen sisarus, vanhemmat joiden ei olisi koskaan pitänyt mennä yksiin ja perustaa perhettä. Toiselle vanhemmistani lapsiperhe-elämä oli niin kuormittavaa, että se purkautui välillä väkivaltaisuutena ja toinen ei koskaan ollut ehtinyt kasvaa henkisesti ja tunne-elämältään aikuiseksi. Jälkiviisaana voin sanoa, että kaikki tämä viivästytti kypsymistäni huomattavasti ja olen vasta kolmekymppisenä kirinyt kiinni muut ikäiseni tunne- ja sosiaalisissa taidoissa. Onneksi sen myötä pystyn katsomaan myös lapsuuttani uusin silmin. Myöntämään sen, että kyllä, olin pahimmillani inhottava ja luotaantyöntävä lapsi mutta samalla myös hyvin eksyksissä. Painin silti minäkin toisinaan tunnontuskien kanssa ja tunnen lisäksi surua siitä, että kukaan ei nähnyt tilannettani sellaisena, kuin se oikeasti oli.

Ehkä meidän kannattaa opetella olemaan ylpeitä siitä, että pystymme katsomaan mennyttä niin rehellisesti ja tuntemaan kipua siitä, millaisia olemme olleet. Se on merkki siitä, että kasvua on tapahtunut emmekä ole jääneet jumiin sinne lapsuuden ilkeyteen. Nyt aikuisina osaamme ainakin toimia toisin.

Vierailija kirjoitti:

Ihan ensimmäiseksi haluan sanoa, että olet ihailtavan rehellinen ja tarkkanäköinen ihminen. Kovin moni ei uskaltaisi todeta olleensa ilkeä lapsi eikä toisaalta pystyisi hahmottamaan syitä silloisen käytöksensä taustalla.

Ymmärrän kuitenkin huonon omantunnon omasta käytöksestä, koska itsekin kävin lapsena läpi vaiheen, jolloin olin epämiellyttävä, jopa ilkeä ja käytökseni oli välillä häiriintyneisyyden rajalla. Myös minulla oli stressaavat kotiolot. Liian erilaisella temperamentilla varustettu ja ajoittain riidanhaluinen sisarus, vanhemmat joiden ei olisi koskaan pitänyt mennä yksiin ja perustaa perhettä. Toiselle vanhemmistani lapsiperhe-elämä oli niin kuormittavaa, että se purkautui välillä väkivaltaisuutena ja toinen ei koskaan ollut ehtinyt kasvaa henkisesti ja tunne-elämältään aikuiseksi. Jälkiviisaana voin sanoa, että kaikki tämä viivästytti kypsymistäni huomattavasti ja olen vasta kolmekymppisenä kirinyt kiinni muut ikäiseni tunne- ja sosiaalisissa taidoissa. Onneksi sen myötä pystyn katsomaan myös lapsuuttani uusin silmin. Myöntämään sen, että kyllä, olin pahimmillani inhottava ja luotaantyöntävä lapsi mutta samalla myös hyvin eksyksissä. Painin silti minäkin toisinaan tunnontuskien kanssa ja tunnen lisäksi surua siitä, että kukaan ei nähnyt tilannettani sellaisena, kuin se oikeasti oli.

Ehkä meidän kannattaa opetella olemaan ylpeitä siitä, että pystymme katsomaan mennyttä niin rehellisesti ja tuntemaan kipua siitä, millaisia olemme olleet. Se on merkki siitä, että kasvua on tapahtunut emmekä ole jääneet jumiin sinne lapsuuden ilkeyteen. Nyt aikuisina osaamme ainakin toimia toisin.

Kiitos paljon sinulle empaattinen ja sympaattinen ihminen.

-ap

Varmaan aika tyypillistä lapsille, että oireilevat huonoja kotioloja ym. käyttäytymällä ilkeästi. Ei hyväksyttävää mutta ymmärrettävää. Toisaalta aikuisen velvollisuus olisi puuttua tällaiseen käytökseen mahdollisimman pian. Ei pelkästään ilkeän käytöksen kohteeksi joutuneiden takia vaan myös siksi, että saataisiin mahdollisimman nopeasti käsitys siitä, mikä sen käytöksen aiheuttaa.