Lue keskustelun säännöt.
Miten olette päässeet yli surusta?
27.08.2022 |
Tai miten olette saaneet itsenne ajattelemaan jotain muuta.
Minä yritän ajatella erilaisia mukavia ajatuksia, mutta jotenkin paniikinomaisesti ajatukset palaavat takaisin menetykseen. Minulle on tullut sellainen pakkomielle, että pelkään unohtavani, joten ajatukset pyörivät niin hyvissä muistoissakin kuin lopun hetkissä. En haluaisi unohtaa mitään, vaikka samalla tiedän, että tämä surussa pyöriminen vahingoittaa omaa terveyttäni. (M.m. leposyke jatkuvasti korkea.)
Kommentit (10)
Vierailija kirjoitti:
Kun on 18 henkilöä kuolemalle vimeisen 2 vuoden aikana.On aivan varmasti aivosumua ja paljon.Kuntelen radio nostalaagiaa kuulokeilla. Kävelen ,kävelen paljon päivittäin yksin,kun en työelämässä mahdolistaa.!Pidän kiinni kellosta,unirytmistä ja ruokarytmistä. Surun käsitelylle tai kestolle ei ole viimeistä päivämäärää.Pahinta oli menetin myös kuolemalle ystäväni! Kuin 22vuotta kestäneen suhteeni.Joten totaalisesti yksin.Olen hengitän elän ja kävelen,kävelen.Säät ei minua estä ulos menemään.Seinät kaatuisi päälle jos jäisin yksin istumaan pieni kotini.
Olen hyvin pahoillani rankoista menetyksistäsi. Toivottavasti elämään tulee pian jotain valoa.
Itse en voi harmikseni lähteä kävelylle, koska kuolleen läheiseni kanssa ulkoiltiin paljon, ja kaikki reitit muistuttavat hänestä niin paljon, ettei kävelemisestä tule mitään.
Itse asiassa mihin tahansa katsonkin, kaikki muistuttaa hänestä. Pari päivää sitten murruin, kun ikkunasta tuli iltapäivän valo tietyllä tapaa, ja se muistutti jostain tietystä hetkestä hänen kanssaan.
Olen minä muitakin läheisiä menettänyt, mutta siitä on jo useampi vuosi, enkä muista miten silloin pääsin siitä yli. Enkä tiedä pääsinkö silloinkaan, koska nekin menetykset rikkoivat jotain minussa, niiden jälkeen oli vielä muuten vaikeita vuosia, ja tuntuu että minulta on mennyt kaikki entinen resilienssi pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anna itsellesi aikaa, tee se minkä pystyt, ja ne mitkä on välttämätöntä tehdä. Opettele hengittämään, vaikka törmäisitkin tyhjyyteen. Anna ajatuksien vaeltaa vapaasti, ei ne surun ja tuskan hetket, hän, mihinkään häviä.
Mä olin 1 1/2vuotta pääasiassa hiljaa, paitsi silloin kun lauloin. Töissä kävin, en tiedä kuinka tsombina minua pidettiin, en ajatellut sitäkään. Työkaverit tiesivät tilanteen, eivätkä tunkeneet liian lähelle. Tapahtumissa vellomisen olen jo kieltänyt itseltäni, realiteetit hyväksyn, mutta mihinkään jossitteluun en itseäni päästä. Mitään kun sillä ei saa muutettua. Olen hyväksynyt sen, ettei suru häviä minusta koskaan, se on osa minua loppumatkan. Ikävä on, mutta olen kohta 6 vuotta lähempänä päivää, jolloin näemme taas. Näin uskon, ja se kannattelee minua, vaikka inhimillisesti ajatellen rakkaansa menettämisestä ei selviä juuri mitenkään. Mutta sen kanssa oppii elämään, kun antaa ajan hoitaa. Ei satu enää yhtä paljon, vaikka toisinaan viiltää todella syvältä. Hiljaa menen eteenpäin.
Mä olen antanut ajan tehdä tehtävänsä. Olen itkenyt itseni uneen, huutanut, kirjoittanut, kuunnellut musiikkia. Antanut niiden tunteiden tulla mitkä tulee.
Sitten jossain vaiheessa sitä huomaa ettei itketä enää. Välillä kaipaa. Ja sitten se kaipuukin muuttuu siedettäväksi ja muistot mukaviksi.
Surusta ei tarvitse päästä yli. Surussa saa elää. Suru ei ole kaipuuta eikä muitakaan yksittäisiä tunteita. Suru on surua, ja sureminen on tärkeää. Ei tarvitse mennä eteenpäin - minne? Menetys on kokemus joka jää meihin väistämättä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun on 18 henkilöä kuolemalle vimeisen 2 vuoden aikana.On aivan varmasti aivosumua ja paljon.Kuntelen radio nostalaagiaa kuulokeilla. Kävelen ,kävelen paljon päivittäin yksin,kun en työelämässä mahdolistaa.!Pidän kiinni kellosta,unirytmistä ja ruokarytmistä. Surun käsitelylle tai kestolle ei ole viimeistä päivämäärää.Pahinta oli menetin myös kuolemalle ystäväni! Kuin 22vuotta kestäneen suhteeni.Joten totaalisesti yksin.Olen hengitän elän ja kävelen,kävelen.Säät ei minua estä ulos menemään.Seinät kaatuisi päälle jos jäisin yksin istumaan pieni kotini.
Olen hyvin pahoillani rankoista menetyksistäsi. Toivottavasti elämään tulee pian jotain valoa.
Itse en voi harmikseni lähteä kävelylle, koska kuolleen läheiseni kanssa ulkoiltiin paljon, ja kaikki reitit muistuttavat hänestä niin paljon, ettei kävelemisestä tule mitään.
Itse asiassa mihin tahansa katsonkin, kaikki muistuttaa hänestä. Pari päivää sitten murruin, kun ikkunasta tuli iltapäivän valo tietyllä tapaa, ja se muistutti jostain tietystä hetkestä hänen kanssaan.
Olen minä muitakin läheisiä menettänyt, mutta siitä on jo useampi vuosi, enkä muista miten silloin pääsin siitä yli. Enkä tiedä pääsinkö silloinkaan, koska nekin menetykset rikkoivat jotain minussa, niiden jälkeen oli vielä muuten vaikeita vuosia, ja tuntuu että minulta on mennyt kaikki entinen resilienssi pois.
Tuo on niin tuttua, että kaikki muistuttaa hänestä. Alkuun aivan kaikki, mihin vain katse tai ajatus osui, vieläkin muistan hänet niin monesta aivan joka päivä. Kirpaisee milloin mikäkin, mutta otan vastaan senkin tunteen. Itken herkästi, annan kyynelten valua. Ne eivät minua riko. Mikään ei saa minua rikottua enempää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
suru itsessään auttaa sinua ja on myös ystäväsi ,se on tunne jota tarvitset päästäksesi yli. sure niinkuin hyvältä tuntuu ja suru häviää kun et sitä enää tarvitse
Läpi, en yli. Suremalla, niin kauan kuin sitä riittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakas tätini kuoli yli 90 vuotiaana. Viimeisen kerran sairaalassa käydessäni, hän tarttui tiukasti käteeni ja sanoi: Pitäkää toisistanne huolta. Nytkin itkettää, vaikka tästä on 4v aikaa. Kyyneleet valui, kun kävelin parkkipaikalle. Etteikö koskaan enää yhteisiä muisteluja, kahvitteluja, hassutteluita... koskaan.
Vieläkin joskus tulee mieleen kyläilyt. Aina tervetullut, aina halaus. Sanoin kyllä hänellekin, miten ikävä meillä tulee.
Ymmärrän toki, että vuorollaan täältä lähdetään. Joillain matka lyhyt, toisilla pitkä.
Vierailija kirjoitti:
Rakas tätini kuoli yli 90 vuotiaana. Viimeisen kerran sairaalassa käydessäni, hän tarttui tiukasti käteeni ja sanoi: Pitäkää toisistanne huolta. Nytkin itkettää, vaikka tästä on 4v aikaa. Kyyneleet valui, kun kävelin parkkipaikalle. Etteikö koskaan enää yhteisiä muisteluja, kahvitteluja, hassutteluita... koskaan.
Vieläkin joskus tulee mieleen kyläilyt. Aina tervetullut, aina halaus. Sanoin kyllä hänellekin, miten ikävä meillä tulee.
Ymmärrän toki, että vuorollaan täältä lähdetään. Joillain matka lyhyt, toisilla pitkä.
Itse en ole koskaan ymmärtänyt ajatusta, että pitäisi päästä helpommin yli läheisen kuolemasta, jos läheinen oli kuollessaan vanha. Monet ovat yrittäneet jopa lohdutukseksi sanoa: "niin, hänhän oli jo vanha". Minulla surun voimakkuus on mennyt ihan sen mukaan, kuinka läheinen ja rakas kuollut on minulle ollut. Vaikka onkin mukava ajatus, että heillä oli pitkä ja enimmäkseen hyvä elämä, ei se itse menetystä lievennä yhtään. Hän on mennyt. En näe häntä enää koskaan (ellen sitten joskus oman kuolemani jälkeen, tai ehkä unissa, mitä aina toivon mutta ei sitä vaan tapahdu). Se on minun menetykseni, jota suren. Minun täytyy elää ilman heitä.
Kun on 18 henkilöä kuolemalle vimeisen 2 vuoden aikana.On aivan varmasti aivosumua ja paljon.Kuntelen radio nostalaagiaa kuulokeilla. Kävelen ,kävelen paljon päivittäin yksin,kun en työelämässä mahdolistaa.!Pidän kiinni kellosta,unirytmistä ja ruokarytmistä. Surun käsitelylle tai kestolle ei ole viimeistä päivämäärää.Pahinta oli menetin myös kuolemalle ystäväni! Kuin 22vuotta kestäneen suhteeni.Joten totaalisesti yksin.Olen hengitän elän ja kävelen,kävelen.Säät ei minua estä ulos menemään.Seinät kaatuisi päälle jos jäisin yksin istumaan pieni kotini.