Rakkaus ja häpeä

Rakastuessa kumppania kohtaan kokee vetovoimaa, ihailua ja kaipuuta.
Voiko olla rakkautta, jos kumppania on vaikea arvostaa ja hän aiheuttaa häpeän tunteita?

Parisuhteen sanotaan tuovan kummankin osapuolen käsittelemättömät ongelmat näkyviksi. Mitä jos tajuaa kokevansa vetovoimaa sellaista henkilöä kohtaan, joka ei sovi omiin standardeihin sopivasta kumppanista?

Olen ollut kahdessa pidemmässä parisuhteessa, mistä toinen päättyi seksittömyyteen ja toinen siihen, etten pystynyt sydämestäni sanomaan rakastavani toista osapuolta.

Näitä suhteita yhdisti arvostus toista kohtaan, kumppanuus ja pidin miehiä turvallisina kumppaniehdokkaina. Yhteistä näille oli myös se, että ne kaatuivat rakkauden/intohimon puuttumiseen, Suhteissa tuli se tunne, että jäin vaille jostain isommasta. Tämän jälkeen päätin, että järjelliset ratkaisut asiassa saisivat riittää ja tekisin tuttavuutta vetovoima edellä.

Kun olen huomannut keitä kohtaan tunnen vetovoimaa, minut valtaa valtava häpeä ja osittain kuvotus. Ajattelen heti, että näitäkö henkilöitä minä haluan? Henkilöt eroavat täysin siitä mitä elämältäni olen päättänyt haluta ja missä seurassa viettää aikaa. Olen tapaillut muutamia miehiä salassa ja päätynyt elämään ns. kaksoiselämää missä on minä, perhe ja ystävät tai minä ja hän. No voikin helposti arvata, että nämä eivät ole kestäneet, koska en pystynyt kuvitella heidän tuomista julki.

Nyt olen tavannut miehen, jolle olen puhtaasti voinut sanoa rakastavani häntä ja ajan kanssa olen kertonut hänestä lähipiirilleni. Valitettavasti nämä negatiiviset tunteet eivät katoa. Tunnen edelleen häpeää häntä kohtaan, hänen valintojaan on vaikea täysin arvostaa ja toivoisin hänen olevan parempi. Kamala sanoa näin.
Tappelemme usein ja kohtelen häntä ilkeästi. Tiedän sen ja tunnen syyllisyyttä asiasta. Sovimme aina, mutta näiden negatiivisten tunteiden kehä on valmis.

Tiedän omaavani heikon itsetunnon ja kärsiväni häpeän ja alemmuuden tunteista helposti. Olen aina katsonut ihmisiä joita arvostan hieman ylöspäin ja ollut kykenemätön lähestymään heitä. Olen kokenut etten ole heidän arvoisensa eikä minulla ole mitään yhteistä heidän kanssaan. Minun on ollut aina helpompi lähestyä hyvin tavanomaisia ihmisiä, koska en ole kokenut alemmuutta heidän seurassaan. Mutta heidän seurassaan en ole pystynyt olemaan ylpeä ja ns. loistamaan.

Olenko näin rikkonainen, etten pysty hyväksymään rakkauteni kohteita vai onko tämä edes rakkautta? En ymmärrä miten minusta on tullut tällainen.
En usko olevani täysi narsisti, koska omaan elämän kestäneitä ystäväsuhteita eikä niissä ole tällaisiä ongelmia. Mutta muuten alkaa siltä kuulostamaan.
Kaksikymppisenä minulla ei ollut mitään vastaavia ongelmia vaan ihastuin helposti, enkä kokenut häpeän tunteita. Nämä fiilikset nousseet nyt kolmekymppisenä esiin ja olen vain hämmentynyt.