Onko teillä kaikilla mt-ongelmaisilla onneton lapsuus?

Mutta ei myöskään vakaa ja kehitystäni tukeva.

Mieli kun syntyy lapsuudessa. IHmisellä ei voi olla onnellista, huoletonta lapsuutta ja sitten yhtäkkiä masentunutta synkkää aikuisuutta. Tosin voi olla kyvytön reflektoimaan ja siten huomaamaan, mitä ongelmia siellä lapsuudessa oikein olikaan.

Kotona oli molempien vanhempien alkoholismia, väkivaltaa, avioero. Mulla oli myös muutama tuki- ja sijaisperhe.



Masennuksen taipuvainen olen ollut kokoikäni. Mutta en muistele lapsuuttani onnettomana. (Teini)vanhempani rakastivat meitä, heillä ei vain ollut elämä silloin hallussa.

olen itse ollut haastava lapsi ja ehkä asettanut vanhemmilleni äärimmäisen vahvan vastuksen. Näen että syynä on oma persoonallisuus - olen herkkä ja luova ihminen mutta samalla vahva sekä hyvin oikeudentajuinen. Taistelen itselleni tärkeiden asioiden puolesta ja joskus se väsyttää. En tiedä onko mulla mt-ongelmaa mutta olen ollut masentunut elämäni aikana. Niihin ovat löytyneet kyllä ihan muut syyt kuin perhesyyt. Esimerkiksi lapsettomuus.

hyvin epävakaa.

tolle "hei haloo" tyypille: niin eiköhän niitä ole myös terveitä joilla on ollut vaikea lapsuus - miksei siis myös sairaita, joilla on ollut hyvä lapsuus. Pitää myös muistaa yksilön herkkyys. Se, mikä jonkun mielestä on vaikea lapsuus (ja vaikka sairastuu) onkin toisen mielestä onnellinen.



Kyllä mä oon ainakin puhunut sisareni kanssa meidän lapsuudenperheestä. Sillä on monesta asiasta ihan eri näkemys kun mulla.

paha juttu vaan oli se, ettei siihen kuuluminen tehnyt hyvää, ei tukenut lapsen omaa kasvua. Kaikkien piti aina kulkea varpaillaan ja harkita tarkkaan sanansa ja tekonsa ettei äiti hermostu.

oli kunnon lapsuus,kaikin puolin...sittemmin törmäsin ihmisiin joista ongelmani johtuvat...

Niitä horjuttavia vastuksia kun voi tulla myös vasta aikuisena.

tai mikä nyt on sitten onneton? esim. se, ettei ollut sisarusta tai että mulla oli eläinallergia? aika pieniä juttuja, koska rakkautta meillä on aina riittänyt, materiaakin, kaikkea itseasiassa. olen vaan luonteeltani sellanen, tällänen; melankolinen.

Ei sen psyykkinen kehitys pysähdy aikuistuessa. Siksi myöhempiä tapahtumia elämässä ei voi ohittaa. Olen itse siitä hyvä esimerkki. Lapsuuteni oli mallikelpoinen, mutta nuorena aikuisena tuli vastaan parisuhde, joka muutti minuuttani.



Avioiduin nuorena persoonallisuushäiriöisen kanssa. Tarkennetaan vielä, ettei ollut narsisti ja dg on ihan oikeasti olemassa tällä ihmisellä. Eläminen tämän ihmisen kanssa johti vakavaan masennukseen. Olen tästä parantunut, yhden uusimiskerran jälkeen.



Uskon olevani edelleen masennusherkkä, vaikka sairas en ole tällä hetkellä.

Eipä ole vielä tainnut valikoitua vastaajiksi oikeasti mt-ongelmaisia. Melankolia ei ole mt-ongelma, harvoin myöskään suru johtaa mt-ongelmiin.



Serkkuni on skitsofreenikko, hänen isäpuolensa raikasi häntä lapsena usein.



Mulla on masennus- isäni on väkivaltainen ja hallitseva. Olen yrittänyt huolehtia pienemmistä sisaruksista ja äidistä.



Ystävälläni on myö mt-ongelmia, löysi äitinsä itsemurhan tehneenä n. 10-vuotiaana.

ihmisillä on myös teini-ikä tuon lapsuuden ja aikuisuuden välissä? Kaikki asiat eivät aina johdu lapsuudesta.

Eipä ole vielä tainnut valikoitua vastaajiksi oikeasti mt-ongelmaisia. Melankolia ei ole mt-ongelma, harvoin myöskään suru johtaa mt-ongelmiin.

Ja mikäs keittiöpsykologi siä olet? Miun kaksisuuntainenmielialahäirö ei vissiin ole oike mt-"ongelma" kun minulla ei ollut onnetonta lapsuutta?

Ei, minulla oli hyvä ja onnellinen lapsuus. Ja ei, vaikka meillä oli ehjä perhe, kyseessä ei ollut kulissi. Valitettavasti teini-iässä sitten tapahtui ne asiat jotka saivat mieleni järkkymään totaalisesti ja lopullisesti.

Asioissa on aina se harmaa alue.

Näennäisesti ei; laman aikana lapsuuteni kului okt:ssa hyvällä alueella eikä mistään ollut koskaan puutetta. Naapureille pidettiin yllä kulissia, oikeasti äitini ja isäni inhosivat toisiaan ja tappelivat päivittäin. Äitini oli alkoholisti, joka siirtyi avioeron myötä huumeisiin (ja lopulta myös kuoli niihin). Kun olin taapero, äiti laiminlöi minua ja osa kehityksestäni jäi kesken. En saanut kiukuta vaan aina piti pelätä että mitä äiti keksii jos suuttuu...niinpä identiteettini jäi osittain kehittymättä. Teini-iässä alkaneet raivonpurkaukset ennen niin kiltillä tytöllä paljastivat epävakaan persoonallisuushäiriön.



Elämääni mahtuu paljon surua, molemmat vanhempani olivat jo haudassa kun täytin 21. Eivät koskaan nähneet lapsenlastaan...minä en koskaan saanut tietää suvustani tai äidistäni mitään sillä isäni kieltäytyi puhumasta. Lapsuuteni on usvan peitossa, kuulemma yleistä alkoholistien lapsilla. Löysin vanhoja papereita joissa minulle on suositeltu psykiatrista hoitoa jo 6-vuotiaana, mutta isäni kieltäytyi siitä.



Teininä minut huostaanotettiin sillä olin liian masentunut käydäkseni koulua + isäni joi liikaa. Perhekodissa vanhempi poika yritti raiskata minut ja tämäkin kääntyi tietysti niin että minä 15-vuotias "lumppu" olin hänet vietellyt.

Niin ja koulukiusauksesta kärsin ihan eskarista lukioon (jonka sitten jätin kesken kun en enää jaksanut). Pelkään ihmisiä ja olen vihainen kun koko elämäni ajan minulle on tehty vääryyksiä ilman että olisin voinut niihin itse vaikuttaa!

itse koen saaneeni valtavasti vahvuutta mm. alkoholisti-isän ja ylisuorittajaäitini kanssa sumplimisesta. Kumpikaan ei tosin lytännyt minun persoonaani, joten siinä mielessä nuo vaikeudet olivat pieniä. Mutta on absurdia yhdistää 'onneton' lapsuus ja mt-ongelmat toisiinsa. 'Onneton' kun on määritelmäkysymys.

Ydinperhe, läheiset välit, tehtiin paljon yhdessä, taloudellisesti kaikki OK. Mua on aina autettu ja tuettu. Olin hyvä koulussa, paljon kavereita.



Silti sairastuin.

totaalisen paska lapsuus. Ja nyt pohjattoman huono itsetunto, vakava masennus, sosiaalisten tilanteiden pelkoa jne jne.

tuntuu että olen pitkään taistellut masennuksen kanssa, ja olen pysyvästi onneton, mutta en tiedä sanottaisiinko tätä mt-sairaudeksi? Olen jotenkuten ainakin tähän mennessä pystynyt hoitamaan perheen ja työt.



Minulla on paljon onnellisia muistoja lapsuudesta, ja olen saanut rakkautta osakseni, mutta muistojen seassa on myös paljon epävarmuuden ja sekavuuden tunteita ja hylätyksi tulemisen tunnetta. Muistan että kotona oli paljon riitoja ja äiti oli usein onneton ja sulkeutunut. En tiedä mistä on ollut kyse, luulen että äitini on myös kärsinyt mt-ongelmista ja vanhemmillani oli onneton avioliitto. Joten kai ne jäljet johtavat sylttytehtaalle. Kun vain pääsisi siitä menneisyyden painolastista.

En missään vaiheessa pyrkinyt väittämään, että kaikilla mt-ongelmaisilla olisi onneton lapsuus, kerroin ainoastaan omistani ja läheisteni tilanteesta. En usko että alkuperäinen kirjoittajakaan, etsi täydellistä vastausta kysymykseen, sen voi saada psykologiaa käsittelevistä kirjoista, vaan halusi kuulla lukijoiden kokemuksia.

Mainitsin ainoastaan, ettei melankolia ole varsinainen mt-ongelma, viitaten aikasemman kirjoittajan tekstiin, jossa kirjoittaja mainitsi alakuloisuudestaan ja onnellisesta lapsuudestaan. Mielestäni alakuloisuus ei edelleenkään ole mt-ongelma.

Suru on normaalia ja kuuluu elämään, toisinaan sekin voi johtaa masennukseen, mutta usein surutyö on vaan käytävä läpi. Ihmiset selviävät erilaisista traumaattisista kokemuksista eri tavalla ja toiset vain sairastuvat mt-ongelmiin, vaikka elämä ja lapsuus ovat ollet onnellisia.