G: Jos lapsesi kuolisi, uskotko että olisit työkykyinen 2kk kuluttua?

Tulisin hulluksi yksin kotona.

vaikka kevennettynä,lyhyemmällä työajalla.

Ei tuollaisesta asiasta kuitenkaan toivu kahdessa kuukaudessa, se on ihan selvää. Yleensä kuitenkin esim. lääkärit ajattelevat, että läheisen menetyksenkin jälkeen pitäisi jossain vaiheessa palata normaaliin elämään, koska sitä on kuitenkin pakko jatkaa ja jollain tavalla päästä tapahtuneesta yli. Surutyö voi jatkua, vaikka kävisi töissä. Ikuisiksi ajoiksi ei voi jäädä kotiinkaan märehtimään ja säälimään itseään, niin julmalta kuin se kuulostaakin. Mutta tokihan tuollainen tapahtuma voi sitten laukaista vaikka vakavan masennuksen, josta toipuminen onkin sitten ihan eri juttu.



Isäni jäi leskeksi vielä ollessaan työelämässä ja lääkäri kirjoitti viikon tai kaksi lomaa, oli sitä mieltä, että sen jälkeen pitäisi palata töihin ja normaaliin arkeen.

surusta kuivilla - tuskin vain. Mut ne eivät ole sama asia.



Lisäksi jos minusta tuntuisi siltä, että en ole työkykyinen, minä puhuisin asiasta lääkärille ja hankkisin lisää sairaslomaa - en marisisi sitä av-palstalla.

asia ole jo loppuun käsitelty!

Työkykyinen on eri asia kuin surutyön läpikäynyt tai asian kanssa sinut oleva.



Työni vaatii keskittymistä, joka varmaankin olisi vaikeaa, mutta onnistuessaan antaisi "hermolepoa".

Suru lähtee vain elämällä se läpi. Turha sitä on kotona itkeä, vaikka välillä itkettää mitä sitten.

Joko haluaisin mahdollisimman nopeasti takaisin töihin, että olis muutakin ajateltavaa.



Mutta jos työyhteisö ei olis hyvä tai itse työ olis tyhmää, niin sitten en.

jo aiemminkin

en usko että olisin työkykyinen tai haluinen enää milloinkaan. Uskon, että jäisin sairaseläkkeelle mielenterveyssyistä tai myisin omaisuuteni ja lähtisin maailmaa kiertämään.

jos oikeasti kykenisitte töihin kahdessa kuukaudessa. koko maailmani murskaantuisi jos lapseni kuolisi. En toipuisi siitä koskaan. Varmasti joskus tekisin töitä ja ehkä jollain tasolla nauttisinkin elämästä, mutta en todellakaan pystyisi ikinä tekemään työtäni vielä 2 kuukauden päästä. Lapsen kuolema on pahin asia mitä elämässä voi tapahtua enkä ikinä pystyisi keskittymään töihin vielä tuossa ajassa. Jossain vaiheessa paluu varmasti tekisi hyvääkin.

menisin töihin mahd. pian

ja töihin keskittyminen vie ajatukset muualle.

siihen kuitenkin yksillöllisesti eikä voi tietää. Äitini palasi töihin kahdessa viikossa, työ hänelle parasta terapiaa. Hän alkoikin aivan sekaisin hössöttää kun sisareni kuoli (tosin nuorena aikuisena kyllä, mutta äitinsä lapsihan hän kuitenkin oli), siivoamaan hänen asuntoosa hullun lailla. Käsitteli asiaa niin.

Entiseltä työkaverilta kuoli pieni lapsi sairauteen. Hän oli yli vuoden pois töistä, ja on edelleen vähän vajailla tehoilla maisemissa kun rahallisesti on vähän kai pakko.



Oma pikkuveljeni kuoli yllättäen. Olin silloin raskaana. Olin töistä pois vain kolme päivää, koska mielestäni oli parempi olla duunissa tekemässä edes jotain kun kelaamassa syntyjä syviä himassa. Kävin ammattilaisen pakeilla juttelemassa muutaman kerran, mutta suru on suuri edelleen. Jos vauvani kuolisi, menisin aivan sekaisin.

on kuollut lapsi. Olin pari kk saikulla, jonka jälkeen palasin töihin. Ja ihan hyvä se oli saada jotain muuta ajateltavaa, vaikka en ihan täysillä käynytkään pitkään aikaan. Eihän lasta koskaan unohda, mutta on sitä jotenkin yritettävä selvitä elämään.

jos oikeasti kykenisitte töihin kahdessa kuukaudessa. koko maailmani murskaantuisi jos lapseni kuolisi. En toipuisi siitä koskaan. Varmasti joskus tekisin töitä ja ehkä jollain tasolla nauttisinkin elämästä, mutta en todellakaan pystyisi ikinä tekemään työtäni vielä 2 kuukauden päästä. Lapsen kuolema on pahin asia mitä elämässä voi tapahtua enkä ikinä pystyisi keskittymään töihin vielä tuossa ajassa. Jossain vaiheessa paluu varmasti tekisi hyvääkin.

viikon sairasloman jälkeen? Vaikka et tietäis hänen tuntemuksistaan mitään.

Luulen että siinä kohtaa alkaisin olemaan ihan työkykyinenkin mutta kyllä mä varmaan haluaisin töihin jo viikon päästä. Jos jäisin kotiin niin pelkäisin että ajautuisin mustaan maailmaan mistä en enää pääsisi pois.

Ja eronneidenkin on pakko vaan töihin mennä. Että kyllä se 2kk on aika pitkä sairasloma. Eihän siitä mitään tulisi jos kaikki surevat ihmiset jäisivät kotiinsa roikkumaan. Tällaisia nämän nykyajan ihmiset ovat, kaikesta pitäisi saada sairaslomaa.

Luultavasti olisin. Luultavasti olisi parempi, että palaisin töihin, kuin että jäisin esim. toisen lapsen kanssa kotiin suremaan. Vanhat rutiinit ja arki auttaa usein surutyössä.



Äidiltäni on kuollut esikoisvauva ja kyllä hän ainakin palasi töihin ihan normaalisti. Tietty asia ei ole koskaan unohtunut, mutta kuten äitini sanoi, niin suru ajan kanssa pyöristyy.



Ja niille, jotka päivittelee, että miten julmaa olisi selvitä parissa kuukaudessa takaisin töihin, niin sanoisin, että ei tarvitse varmaan mennä ajassa kovin paljon taaksepäin, kun oli ihan arkea, että perheestä kuoli lapsi tai useampiakin lapsia ja silti elämän piti vaan jatkua. Tuskin jossain maatilallakaan eläimet tms. olisivat tulleet hoidetuiksi, jos jokaisen lapsen kuollessa aina olisi äidiltä mennyt työkyky - useissa tapauksissa kun äidillä on muitakin lapsia, niin niissäkään tilanteissa ei voi työkyky kokonaan mennä. Mielestäni parasta terapiaa on usein se, että elämä jatkuu niillä, jotka sitä saavat jatkaa.



Lopuksi haluan kyllä tässä painottaa, että kaikki ihmiset eivät ole toki samanlaisia, mutta mielestäni se, että millä tavalla ihminen suruaan käsittelee ei saisi ratkaista sitä, että miten hieno tai huono ko. ihminen on. Jos joku ei pysty 2kk päästä töihin, niin sitten ei pysty. Ja jos joku haluaa palata 2 vko päästä töihin, niin sitten haluaa. Ei elämän hienouden mitta voi olla se, että miten suree, miten pitkään tai montako kyyneltä vuodattaa. Jokaisella on oikeus omaan tapaansa toimia.