G: Jos lapsesi kuolisi, uskotko että olisit työkykyinen 2kk kuluttua?

Haluaisin vajota ja pikku hiljaa hiipua pois ja mennä lapsen perässä. Ei olisi enää syitä elää.

Enkä ollutkaan. Koko elämäni sisältö ja merkitys hävisi sen sileän tien. Ei ollut enää mitään syytä miksi herätä aamulla, miksi tehdä ruokaa tai syödä. Jouduin kuuntelemaan ikuista hiljaisuutta, katselemaan elotonta kotia, laskemaan päivien pitkiä minuutteja ja tunteja pohjattoman ikävän ja musertavan surun kanssa, kokeilemaan työelämää jossa huomasin heti etten voi olla. Silmät sumuisina, pää hajamielisen unohtelevana ja tyhjänä, organisointikyvyttömänä, kuumat kyyneleet vaanimassa silmänurkassa, pala kurkussa.



Piti opetella uudenlainen elämä kokonaan, löytää edes joku syy miksi herätä ylös joka aamu. Ihmettelen, että edes olen tässä. Kai se elämä sitten voittaa.

työkykyinen 2kk kuluttua. Jos töihin siinä tilanteessa kykenisi, veisi se ajatukset välillä muuallekin (minun työssäni on pakko skarpata koko ajan tai siitä ei tule mitään). Olen kuitenkin masennukseen taipuvainen, joten oikeasti en usko että pystyisin lähtemään töihin...

kun mummoni lapsi kuoli 25 vuotiaana hän oli 50 v.

Mummoni kävi joka päivä haudalla yli 70 vuotiaaksi.

Kiitos siitä.

olisi pakko elää ja tehdä töitä sen toisen takia.



Jos molemmat kuolisivat, hyppäisin kyllä itsekin sitten saman tien mereen miettimättä menenkö töihin vai en.

jos lapsia olisi usemapi, kannattaakin olla niin ei elämä luhistu yhdestä

Lapseni kuoli 9v ikäisenä ja pienemmät lapseni olivat tuolloin 2v ja 5v. Ensimmäiset 3kk meni jossain sumussa, sen jälkeen alkoi elämä palata pikkuhiljaa ennalleen. Töihin palasin vasta vähän vajaan vuoden päästä lapseni kuolemasta. Tein töitä lasten parissa ja kahdesti aiemmin yritin palata, mutta se ei vielä sillon onnistunut.

Varmaan aika automaattiohjauksella toimisin sellaisessa tilanteessa, ei kovin turvallista olla ainakaan omassa työssäni.

kun esikoiseni kuoli heti syntymän jälkeen, palasin töihin hyvin mielelläni 2kk kuluttua, kun palkallinen äitiysloma loppui. Kotona ei ollut mitään tekemistä, oli kuvitellut hoitavani vauvaa, jota ei sitten ollutkaan. Työ muistutti että minulla on muutakin elämää, se mikä oli ollut siihenkin asti.

Mutta sitä en osaa arvioida miten pian olisin työkykyinen jos jompikumpi lapsistani nyt kuolisi. Nyt kun olen heidät kasvattanut ja ymmärrän mitä menettäisin. Mutta luulen että ainakin haluaisin kokeilla työhön paluuta melko pian, sillä minua rutiinit auttavat. En myöskäään juuri mieti kotiasioita työssä tai työasioita kotona. Myös vanhempani ovat selvinneet lapsensa kuolemasta työkykyiseksi melko nopeasti.

tuskin voisin ylipäätänsä enää elää...

Mut varmaan olisin palannut siitä huolimatta töihin.

työkaverit tuon jälkeen. Ei sitä saisi tapahtumattomaksi, oli sitten töissä tai kotona makaamassa.

Tosin vain uskon, enhän voi tietää varmaksi, koska en ole koskaan menettänyt lastani.

Muita tosi läheisiä ihmisiä on kyllä kuollut.

Kyllähän sitä sen jälkeen ne muistot tulee vähän joka asiasta kipeinä mieleen. Sitä vain haluaisi rauhassa surra, mutta se ei ole aina mahdollista. Jos esim. on hoidettava muita pieniä lapsiaan, niin ei voi surra kuin vain öisin.



Minua kyllä varmasti auttaisi, kun saisi olla töissä missä ei ole muistoja lapsesta. Keskittyä vaan siihen työhönsä ja sitten iltaisin surra.



Toisaalta uskon, että kaikella on tarkoituksensa ja se auttaa kummasti selviämään pahoistakin vastoinkäymisistä, kun tietää, että jotain hyvää ei voi tapahtua ilman, että täytyy joskus tapahtua jotain todella kamalaa.

Vaikea sanoa, kun ei - luojan kiitos! - ole kokemusta, että olisinko kuitenkin palannut töihin.

Palasin vajaa kuukaus lapseni kuolemasta takaisin kouluun. Mieheni ei edes saanut sairaslomaa. Työkuntosesta ei voinu ehkä kummankaan kannalla puhua täysillä, mutta itselleni (ja uskon myös että miehelleni) se oli kuitenkin parasta terapiaa.



Ei se ikävää ja surua mihinkään vie. Mutta sen kanssa on helpompi elää kun on muutakin ajateltavaa. Nyt viisi kuukautta jälkeen päin olen kohdannut tunteet tosi konkreettisesti ja voimakkaasti. Mieheni puolestaan suri paljon voimakkaammin heti kuukausi kuoleman jälkeen. Jokainen suree tavallaan.

kauheinta mitä voi tapahtua, mutta varmaan palaisin nopeassti töihin. Esim omien vanhempien kuolemien jälkeen menin seuraavana päivänä normaalisti töihin, mutta toki se on eri asia kuin lapsen kuolema

mutta jossain vaiheessa voisi tehdä hyvää palata ihmisten pariin ja jatkaa arjen elämistä. Elävien pitää jatkaa elämäänsä vaikka suru ei koskaan loppuisikaan.

Työnteko pitäisi ajatukset poissa tapahtuneesta, joten voi olla että töihin menisin aiemminkin. Tai sitten olisin niin maassa, etten kykenisi sängystä ylös nousemaan.