Lue keskustelun säännöt.
Äitiys on tosi rankkaa tän tokan(kin) kohdalla
16.05.2010 |
olin vaan jo ilmeisesti osaksi unohtanut, miten kamalaa on vilkkaan parivuotiaan kanssa. Oikeasti poikani ovat molemmat olleet aivan järkyttävän kekseliäitä ja huimapäitä, pahanteosta toiseen alta aikayksikön (ei välttämättä tahallaan mutta kuitenkin!)
Osaksi tästä tekee rankkaa sekin, että minä sitten satun olemaan myös sellainen ihminen, että rakastan yli kaiken rauhaa, hiljaisuutta ja järjestystä. Pinnanikaan ei ole koskaan ollut järin pitkä. Ei mikään hyvä yhdistelmä vilkkaiden lasten kanssa :/
Nyt on meneillään sellainen kausi (kestänyt jo vuoden ja kestää vielä varmaan toisenkin vuoden, huoh) että joka ikinen päivä vannon vähintään sen kerran päivässä että mä en enää IKINÄ, IKINÄ, IKINÄ halua lisää lapsia ja tätä toistelen ja painotan myös turhautuneena miehelleni.
Ja sen lisäksi joka ikinen päivä mietin, että kunpa aika nyt menisi nopeasti ja lapset kasvaisivat isoiksi, jotta tämä rasittava pikkulapsivaihe vihdoin helpottaisi...!
Kyllä tietysti päiviin mahtuu ihaniakin hetkiä, mutta ei päivääkään ettei olisi myös tosi kamalaa jossain vaiheessa.
Tää kuulostaa varmaan kauhealta, mutta jos saisin nyt päättää uudestaan, jättäisin lapseni tekemättä, vaikka he minulle rakkaita ovatkin.
Kommentit (2)
Mä ymmärrän niin hyvin sun kirjoituksesi ja tuntemuksesi. Mä olen ollut aina lapsirakas ihminen, joka olen tykännyt myös touhuamisesta ja seurasta, mutten ikimaailmassa olisi voinut käsittää miten rankkaa voi äitiys olla. Meillä on kaikinpuolin vaativa lapsi, huonosti nukkuva, villi jne. ja mä olen melkein joka päivä todella kyllästynyt jossakin vaiheessa, odotan vaan iltaa (ja jännään sitten millanen yö edessä). Pahinta, kun yötkin "viety" minulta, koskaan ei hetken rauhaa. Yhtä vahtaamista, huolehtimista että lapsi söisi edes jotain, kaaoksen sietämistä... muistelen kainolla aikaa ennen lasta. Lapsi on nyt 2v..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Silloin, kun lapsen/lasten luonne on täysi vastakohta omalle, voi tuntua todella rankalta. Mä olen kans rauhaa, hiljaisuutta ja järjestystä rakastava ja uhmis (poika) on äänekäs, villi, kaoottinen...
Monesti miettinyt kuinka helppoa ja rauhallista elämä oli ennen lapsia, mutta tuskin jättäisin tekemättä, vaikka tämän hetkisen tilan tietäisinkin. Eli siinä olemme erilaisia, mutta en kuitenkaan tuomitse ajatustasi. Tärkeintähän on, että kuitenkin löydät niitä mukaviakin hetkiä ja osaat nauttia niistä ja että hoidat lapsesi ja rakastat.