Lue keskustelun säännöt.
Olenko mielestänne outo, kun minulla ei oikeastaan ole yhtään ystävää? Kuitenkin esim. töissä olen paljon tekemisissä eri ihmisten kanssa (asiakkaat ja kollegat)
09.07.2022 |
ja tulen hyvin toimeen muiden kanssa, eli en ole mikään erakko. Hyvänpäiväntuttujen kanssa vaihdan kuulumiset jne.
Mutta ei ole ketään, kenen kanssa voisi käydä esim. syömässä (paitsi työkavereiden kanssa työpäivinä) tai mennä johonkin matkalle tai muuta. Enkä välttämättä osaa edes kaivata sellaista seuraa, koska tilanne on ollut näin oikeastaan siitä lähtien, kun koulut loppui ja ns. koulukaverit jäi. Arkena tätä ei edes sillain huomaa, koska päivät menee töissä ja harrastukset on sellaisia, missä puuhailen yksin (liikunta ym). Nyt ehkä lomalla miettii, että ehkä olisi kiva vaikka reissuun mennä jonkun kanssa.
Mitä ajatuksia herättää?
Kommentit (22)
Samoin täällä. Asun Ruotsissa. Ikä 65.
Toivoisin löytäväni jonkun joka spontaanisti voisi lähteä lentokentälle ja matkustaa Roomaan kanssani, tai vaihtoehtoisesti johonkin muuhun kohteeseen enempää miettien.
Tai tuntureille , risteilylle. Mikä juuri silloin tulee mieleen.
Mennä hienosti ulos juomaan lasin champanjaa ja syödä ostereita tai ihan vaan hiihtämään pienen reissun. Ottaa kuumaa suklaajuomaa termokseen ja päivälenkki luistinradalla.
Elämä on tasapaksua kun ei ole kaveria, kenen kanssa jakaa se. Olen miettinyt kauan ulkomaille muuttoa,mutta yksin naisihmisenä en uskalla. Olen asunut ulkomailla ennenkin .
Eli kaipaan spontaaneja ihmisiä, jotka eivät pihistele oman elämänsä kanssa, vaan haluaa elää täysillä.
Vaikuttaa kjuin kaikki ympärilläni kääntää pennejä ja odottaa -mitä? Ei elämä anna jos ei itse toimi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä viihdyn lomillakin itsekseni. Matkustelu ei kiinnosta.
Ihan samanlainen olet kuin minäkin. Kavereita vain ei "tartu", koska ihmisillä on parempaakin seuraa.
Minulla on viimeksi ollut matkaseuraa, kun olin interraililla 80-luvun alussa. Pari uudenvuodeniltaa vietin jokunen vuosi sitten naapurin kanssa, muttei häntä sen enempää kiinnostanut. Juhannukset, pitkät viikonloput, lomat yms. olen aina viettänyt yksin, joulut sentään vanhempieni kanssa.
Ongelmaksi tällainen elämäntyyli kävi vasta jäätyäni työttömäksi. Nyt olen ollut vuosia täysin yksin ja etääntynyt elämästä, joka nähdään normaalina. Ei minua kauheasti edes kiinnosta tutustua ihmisiin. Näillä eväin hautaa kohti.
No ei se nyt ainakaan outoa kuvaa anna. Yksinäisiä on paljon, onhan siitä säännöllisesti mediassakin.
Itsellänikään ei ole yhtään ystävää jonka kanssa tehdä jotain arjessa. Pari vanhaa kaveria on, tavataan etäisyyden takia harvoin. Elämässäni on ollut aikoja jolloin ystäviä oli paljonkin mutta muuttojen takia jääneet.
Ikävöin ystäviä, kyllä he tuovat elämään kepeyttä ja hyvät keskustelut on parasta mitä tiedän. Mutta nykyään yritelmäni ystävystyä tuntuvat väkinäisiltä. Kadehdin ihmisiä joilla on ystäviä, nimenomaan aitoja sellaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei yhtään outoa, mulla sama homma
Sama juttu täällä. Ei ystäviä. Joitakin sukulaisia.
Minua ei kiinnosta ihmisten asiat, mutta töissä minäkin juttelen ja olen sosiaalinen. En tiedä oikeastaan naapureistakaan mitään. Kotona viihdyn perheeni kanssa ja väsyn, jos joku käy kylässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei minullakaan ole. Oikeastaan siipeilen suositus sisarukseni vierellä ja kaikki kaveritkin tulleet sitä kautta. Hassu ajatusleikki, että jos tätä sukulaista ei olisi, niin minulla ei olisi ketään.
Täällä kanssa yksi. Ystävät on jäänyt kun koulut ja työpaikat ovat vaihtuneet. Viimeinen ystävyys kävi niin raskaaksi ja yksipuoliseksi että oli helpotus kun se loppui.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Samoin täällä. Asun Ruotsissa. Ikä 65.
Toivoisin löytäväni jonkun joka spontaanisti voisi lähteä lentokentälle ja matkustaa Roomaan kanssani, tai vaihtoehtoisesti johonkin muuhun kohteeseen enempää miettien.
Tai tuntureille , risteilylle. Mikä juuri silloin tulee mieleen.
Mennä hienosti ulos juomaan lasin champanjaa ja syödä ostereita tai ihan vaan hiihtämään pienen reissun. Ottaa kuumaa suklaajuomaa termokseen ja päivälenkki luistinradalla.
Elämä on tasapaksua kun ei ole kaveria, kenen kanssa jakaa se. Olen miettinyt kauan ulkomaille muuttoa,mutta yksin naisihmisenä en uskalla. Olen asunut ulkomailla ennenkin .
Eli kaipaan spontaaneja ihmisiä, jotka eivät pihistele oman elämänsä kanssa, vaan haluaa elää täysillä.
Vaikuttaa kjuin kaikki ympärilläni kääntää pennejä ja odottaa -mitä? Ei elämä anna jos ei itse toimi.
Täydellinen elämäsi. Pullo ystävänä ja rahaa pulloihin
En pidä. En tiedä kuinka monella ihmisellä oikeasti on sellaista "ihanne" kaveriporukkaa. Muutaman kerran olen kuunneelut kun joku tuttu tai kaveri selittää yksinäisyyttä vaikka käy jatkuvasti kaikenlaisissa kissanristiäisissä ja juhlissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä myös täällä tunnen samoin. Käyn töissä, hoidan työni, mutta esim työkavereihin ei työajan ulkopuolella ole mitään kontaktia. Naapureita en tunne, hyvät päivät nyökkäään kaikille kotipihalla.
Minulla on syyni olla tutustumatta ihmisiin.. noin 15 vuotta minut työpaikkakiusattiin lähes hengiltä. Olin tuohan saakka niin sinisilmäinen, pidin kaikista ja luotin ihmisiin.
Nyt kukaan esim työpaikalla (uusi työpaikka tapahtuneen jälkeen) tiedä minusta mitään. Ei edes sitä, että minulla on lapsia tms. En ole kertonut itsestäni kuin jotain hyvin ympäri pyöreää.
Täällä yksi samanlainen kuin ap. Olen vielä yrittäjä ja tarvitsen työssäni puhumistaitoa ja ihmisten kanssa olemisen taitoa ja neuvottelukykyä. Toimeentuloni on suoraan näistä kiinni. Minulla ei ole lainkaan ystäviä tai sosiaalisia kontakteja muutamaa sukulaista(pakollisia) lukuunottamatta. En tarvitse niitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minua ei kiinnosta ihmisten asiat, mutta töissä minäkin juttelen ja olen sosiaalinen. En tiedä oikeastaan naapureistakaan mitään. Kotona viihdyn perheeni kanssa ja väsyn, jos joku käy kylässä.
Ihan kuin oma kirjoittama teksti, olen tosi väsynyt ennen ja jälkeen kyläilyjen enkä saa niistä yhtään mitään.
Minä, sillä poikkeuksella, että minulla on kyllä perhe ja puoliso, mutta viime vuosina ei ole ollut kyllä mitään yhteistä hänenkään kanssa, suurin osa kotitalouden töistäkin on jo minun harteillani, kun hänellä ei terveys kestä. Olen yksin pihalla kitkemässä kasvimaata, tekemässä vuoden polttopuut, lenkittämässä koiraa, sisällä tekemässä ruokaa, pyykkäämässä. Mies siivoaa ja ajaa nurmikon päältäajettavalla. Kun oma työ on asiantuntijatyötä, surffaamista oikein palkallisena (=tiedonetsintää, tutkimusten lukemista jne) ja kirjoittamista ja koulutusten vetämistä, niin näyttää olevan duunarille liian vaikeaa ymmärtää. Mutta eipä noita kavereitakaan ole, ei sen puoleen.
Yksi ystävä ylä-asteajoilta, nähdään kaksi kertaa vuodessa, jos silloinkaan. Emme vaadi toisiltamme mitään, molemmat tietää toisten vaikeat elämänkokemukset (kuolemia, pettämisiä jne).
Ja tää on mulle ok. Eri asia varmaan olisi, jos haluaisin mennä ja matkustella. Onhan tässä netti, ja tuo piha, lemmikit. Lapset ovat jo niin isoja, että alkavat pärjätä ilman minua (raha kelpaa kyllä, mutta minä olen kaikille luvannut, että AINA voi tulla hakemaan minulta apua, jos ei pärjää, rahaa, ruokaa, vaatetta, asunnon - ja TARKOITAN tätä, itse en taloudellista apua ole juuri lainkaan saanut, 15v menin ensimmäiseen palkalliseen kesätyöhön ja sen jälkeen olen elättänyt itseni ja oman perheeni sitten myöhemmin).
Olen aina ollut erakkomainen, teininä oli muutaman vuoden sosiaalisempi vaihe (jolloin tuon puolisonkin tapasin). Nyt jälkikäteen mietin, niin olisi senkin voinut jättää väliin.
Itsestäni tuntuu uuvuttavalta ajatuskin mahdollisesta ystävästä.
Lapsuuden ja nuoruuden ystäviin pidän satunnaisesti yhteyttä. Lisäksi on mies, kolme lasta ja sisarukset perheineen. Miehen sukulaisiin pidän satunnaisesti yhteyttä. Työkavereihinn pidän yhteyttä satunnaisesti vapaa-ajalla, joskus jotakuta myös tapaan. Tämä riittää mainiosti. Olenkin miettinyt kuuluuko "bestikset" enempi lapsuuteen ja nuoruuteen, koska sellainen vie aikaa ja resursseja, joita itselläni ei ainakaan ole. Olen lisäksi yksin viihtyvää sorttia.
Ei mullakaan ole. En ole epäsosiaalinen, mutta aika nirso ja arka tekemään aloitteen. Enkä oikein tunne oloa mukavaksi toisen kodissa, tapaisin mieluiten neutraalissa ympäristössä, mutta osa taas haluaa tavata kotonaan. Sitten on se tuloero, mulla olis varaa käydä kahvilla tai kunnon ravintolassa mutta osalla ei ja osa taas ei raski, vaikka olisi varaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samoin täällä. Asun Ruotsissa. Ikä 65.
Toivoisin löytäväni jonkun joka spontaanisti voisi lähteä lentokentälle ja matkustaa Roomaan kanssani, tai vaihtoehtoisesti johonkin muuhun kohteeseen enempää miettien.
Tai tuntureille , risteilylle. Mikä juuri silloin tulee mieleen.
Mennä hienosti ulos juomaan lasin champanjaa ja syödä ostereita tai ihan vaan hiihtämään pienen reissun. Ottaa kuumaa suklaajuomaa termokseen ja päivälenkki luistinradalla.
Elämä on tasapaksua kun ei ole kaveria, kenen kanssa jakaa se. Olen miettinyt kauan ulkomaille muuttoa,mutta yksin naisihmisenä en uskalla. Olen asunut ulkomailla ennenkin .
Eli kaipaan spontaaneja ihmisiä, jotka eivät pihistele oman elämänsä kanssa, vaan haluaa elää täysillä.
Vaikuttaa kjuin kaikki ympärilläni kääntää pennejä ja odottaa -mitä? Ei elämä anna jos ei itse toimi.
Täydellinen elämäsi. Pullo ystävänä ja rahaa pulloihin
Jos rehellisiä ollaan en juo juuri koskaan. Senpä takia kun haluan kultakantin elämään otan lasin shampanjaa tai yhden drinkin. Sitäkö tarkoitit "pullo ystävänä".
Arkipäivässä on ystäviä, mutta ei sellaistia jotka haluaa enempi elämältä kuin risteilyn Ahvenanmaalle tai kävelyn puistossa.
Itse kaipaan sitä elämää, mitä elin nuorempana.Vuodet menee ja haluan vielä elää täysillä. Kokea uusia asioita, nauttia ja kerätä lisää muistoja elämän albumiin.
18 lisää, mulla on sukulaisia vähän, kaukana kaikki ja työkavereina on vain kolme miestä, joiden kanssa on tosi vähän yhteistä työn ulkopuolella.
Mikäpä siinä. Itsellänikään ei ole yhtään kaveria, ei edes niitä työkavereita enää vuosikymmeniin.