oikeastiko te kaikki tykkäätte anopeistanne?

minä ihan vilpittömästi tykkään anopistani. Hän on perheenjäsenemme ja pidämme toisistamme huolta puolin ja toisin. Nytkin ollaan lähdössä matkalle yhdessä.

Tosin nähdään vain kerran pari vuodessa...

ja asumme samassa talossa. Hän hoitaa puutarhan, minä lapset. Ehkä anoppiongelmia on niillä, joilla on muutenkin hankalan maine ystäväpiirissään.

joten eos.



Olisin onnellinen, jos olisi ) :

Ja en ole koskaan täälläkään hyvää sanaa mokomasta lehmästä sanonut enkä sano.

Siis en nyt minnekään reissuun lähtisi hänen kanssaan, mutta ihan hyvin tullaan juttuun. Hän on noin 20 kertaa huumorintajuttomampi kuin minä ja joka lähtöön hyvin korrekti ja hillitty eli mun vastakohta. Varmaan hän häpeää mua joskus, mutta so what... Huonoja puolia on, mutta ei ne niin olennaisia ole meidän väliseen kanssakäymiseen nähden. Ihan kiva anoppi.

Ei ole ollenkaan hankala luonne ja ilmiselvästikään en minäkään :)

Ei koskaan ole ollut riitoja. Kunnioitamme toistemme rajoja :)

kusipää onkin.

kyllä anoppiani kovasti rakastan.

viime päivinä anoppiketjuja ja miniät saa poikkeuksetta kuraa niskaan. Poikkeuksena se joka oli raskausmyrkytyksen takia sairaalassa ja anoppi hoiti poikaa,jos joku muistaa. Mut kivahan se on kun suhteet toimii,energiaahan se riitely vie. Ite oon ihan väleissä,mut ei nyt mitään ystäviä olla. Jotenkin aistin että tulen kuitenkin hänelle siellä häntäpäässä. Joskus riidan yhteydessä on tullut selväks. Ehkä sit anoppikin aistii sen. Joskus kadehdin yhen tuttavan suhdetta anoppiinsa,kun tuntuu niin luonnolliselta. ap

Itsekäs, omahyväinen, marttyyri ällötys. Siedän, koska olen kasvatettu ja hyvätapainen, mutta pitämään mua ei voi pakottaa.

tykkään, eikä minun anopillani ole mitään kotkotuksia. Meillä on yksi yhteinen harrastus josta riittää aina jutun juurta ja yhteistä tekemistä, ja muutenkin on tosi mukava ihminen. Kuinkas muutenkaan kun on niin mukavan pojankin kasvattanut kuin mitä minun mieheni on :)

Mun ja anoppini välinen suhde ei ollut ihan paras mahdollinen, koska minä ja mieheni menimme hyvin lyhyen seurustelun jälkeen naimisiin, ja vielä salaa, ja kohta häiden jälkeen olin jo raskaana. Anoppi, kuten muutkin sukulaiset, kuulivat sekä hää- että vauvauutiset samaan aikaan, eli olimme olleet naimisissa 4 kuukautta kun tieto tuli julkiseksi. Anopille tämä oli tosi vaikea paikka, ei meinannut millään hyväksyä meidän perusteitamme ja syitämme toiminnallemme, ja julisti vain, että kyllä nyt HÄNELLE ainakin olisi pitänyt kertoa. Hän taas olisi julistanut asiaa ympäri maailmaa (tai näin mieheni sanoi, minä olin tavannut anopin vain kerran enkä häntä oikeastaan edes vielä tuntenut), emmekä me halunneet sitä. Me tiesimme etukäteen, että nopea etenemisemme aiheuttaa sanomista, ja halusimme "rauhoittaa" avioliittomme alun ihan vain itsellemme ja toisillemme, emme siihen että vastailemme puhelimeen ja kerta toisensa jälkeen vastaamme samoihin kysymyksiin.



Anoppi julisti minun pilanneen hänen poikansa elämän, epäili ettei lapsi olisikaan ollut mieheni, haukkui minua vaikka ja miksi, irtisanoutui mummon tehtävistä kymmeniä kertoja, uhkaili välien katkomisella ja vaikka ja mitä. Minä taas olin suurimman osan ajasta huuli pyöreänä ja ihmettelin, että miten tällainen nainen on voinut synnyttää sellaisen miehen kuin minun mieheni - vain kerran poistuin tilanteesta itkien. Se taisi ollakin se taitekohta, jolloin anoppi tajusi minunkin olevan vain ihminen. Tietysti oma painonsa oli silläkin, että nimenomaan sillä kerralla mieheni hermostui äidilleen tosi pahasti, käski äitiänsä muistamaan, että minä olen hänen poikansa vaimo, nainen jonka mies itse on valinnut vaimokseen ja lastensa äidiksi, anopin tulevien lastenlasten äidiksi, ja anopin olisi syytä pitää se mielessä ja kunnioittamaan sitä.



Sen jälkeen anopilta on kuulunut monta anteeksipyyntöä, ja nykyään tulemme hyvin toimeen. Minä pidän mielessä, että anoppi on mieheni äiti, ilman anoppia ei olisi minun miestänikään. Anoppi taas, joka sitten esikoisen syntymän jälkeen (5 vuotta sitten) rakastui lapsenlapsiinsa ja mummon rooliinsa, muistaa minun synnyttäneen hänen lapsenlapsensa, ilman minua ei olisi lapsenlapsiakaan. En väitä, että siedämme toisiamme vain, koska olemme toisillemme välttämätön paha, ei suinkaan, mutta olemme oppineet arvostamaan ja kunnioittamaan toisiamme tätä kautta.

kuoli yli kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin olin alakoululainen...

sen kanssa on helppo jutella, se auttaa meitä parhaansa mukaan lastenhoidossa ja muussakin ja tarjoutuu vapaa päivinäkin hoitamaan lapsiamme jos he ovat sairaana. Me käydään shoppailemassakin yhdessä ja menen usein viettämään aikaa lasten kanssa anopin luokse ilman miestä. Parempaa ei vois olla.

haluaisin tykätä enemmänkin, mutta anoppi on jo vanhus, jota kiinnostaa vain ne omat kotiympyrät, kuka menee tiellä ja mitä tulee telkkarista. Ei ole mitään yhteistä keskustelun aihetta, vaikka kuinka yleisiä juttuja yrittäisi kehitellä.

tykkään anopistani ja anoppi tykkää minusta.



Me ollaan kyllä oltu ekasta kerrasta sulassa sovussa ja ei ole kyllä anopista sitten mitään valituksen aihetta.



Anoppi sanoo suoraan ja joskus varovasti kyselee, että miten saa toimia lasten kanssa jonkun asian kohdalla, vaikka tietääkin jo miten pitää toimia.



Oon tottunut anopin suorasanaisuuteen ja anoppikin on puhunut, että suoraan sitä pitää puhua jos jokin mielessä painaa ja sillä systeemillä ollaan menty ja huumorinkin kanssa ja homma pelaa.