Niin yksin surullisten ajatusten kanssa

Klassinen tarina. Puoliso petti ihmisen kanssa jota vielä hetki ennen sitä kutsuin kaverikseni. Tämä nykyinen ex-kaveri tosin antoi tapahtumille alkusysäyksen pokaamalla ja nyyhkytarinoillaan pääsi luikertamaan miehen empatiakeskukseen.

Puoliso anoi armoa, halusi vielä yrittää kanssani. Mietin pitkään asiaa ja kuitenkin niin pitkä historia yhdessä ja en voi kieltää, ettenkö edelleen tuntisi rakkautta häntä kohtaan. Päätin antaa vielä mahdollisuuden, mutta en missään nimessä ilmaiseksi. Kerroin hänelle kiertelemättä, mistä haluan että luopuu ja se ei ole kuin yksi asia. Kerroin myös, että tarvitsen näyttöä asiasta, ja sen että keskittyy liittomme hyvinvointiin ja pikkuhiljaa rakentaman luottamusta takaisin.
Helpolta kuulostaa, eikö totta?

Eihän se luottamus ole takasin tullut, ei edes pientä osaa. En tarvitse moraalisaarnaa siitä, miksi en ole jo lähtenyt. Sille on erittäin painavat syyt.

Tietyistä asioista kuitenkin olen huomannut, että vaikka puolison asenne yhtäkkiä alkoikin kylmenemään minua kohtaan, siellä on silti erittäin vahvoja tunteita ja ikävää jäljellä, ne pulpahtaa esille mitä omituisimmissa tilanteissa.

Minullakin on ikävä, ihan järjetön ikävä, suru ja ahdistus. Ei ole oikein ketään, kenelle voisin puhua. Terapiaan olen hakenut, huonolla menestyksellä. Kriisipuhelimeen olen soittanut, mutta jokseenkin puhuminen täysin tuntemattomalle, jonka kasvoja ei edes näe, ei tunnu kovin luontevalta, kun kuitenkin arkoja asioita käsittelee. Olen yrittänyt puuhastella vaikka mitä mukavaa, mutta aina ajatukset väkisin kääntyy tähän. Ja kun ei täällä, missä asun, ole minulla yhtäkään kaveria, niin yksin teen kaiken. niin kivan kuin vähemmän kivan. En tiedä, mistä johtuu, mutta kaverit eivät koskaan suostu tulemaan tänne, vaan hietä nähdäkseen,minun pitää aina matkustaa pitkä matka ,että heitä voi nähdä.

Muutama ystävä toki tietää, mutta juurikin ystävyyden säilymisen vuoksi, en missään nimessä voi heitä kuormittaa jatkuvasti, ja siksi hyvin harvoin tästä aiheesta edes puhutaan.

En silti voi kieltää, etteikö tämä nakerra sisältä. Vaikka lähtisin esim. tänään lätkimään kohti uutta elämää, ei se silti sisäistä tuskaa poista. Olen myös pohtinut, että luovuttaisi ja menisi vaikka junan alle. Tiedän, erittäin itsekästä, mutta joskus tuska on vaan liian kova käsiteltäväksi.

Kiitos että sain avautua,,, edes sitten tänne.