Mitä teen väärin

Kokisin, että kun sinä pidät kuria ja mies tulee "sekoittamaan" kuviot antamalla vähän vapaampaa siimaa, niin poika koettelee sitten taas sinuakin, josko sinäkin antaisit periksi?



Yleisestikin ottaen miehet luultavasti ovat suurempia auktoriteetteja... ja jos äiti on enimmäkseen se joka aina sanoo, niin jossain vaiheessa uskottavuus kärsii, ikävä kyllä.

tai sitten hoitaisit vanhemman hommat itekses ja isäntä saisi pysyäkin poissa.



jos toinen on lähinnä vieraileva tähti niin totta kai sulla on vaikeaa arjen pyörittäjänä.

eikä isälläkään, mutta isää poika tottelee viimeistään silloin kun isä 'on tosissaan', sinua ei välttämättä. Uskon että olet kuitenkin pojalle perusturvan antaja, sellainen jonka kanssa ei ole 'huippua', mutta joka onneksi aina on olemassa poikaa varten ja hän tietää sen. Näin pitääkin olla, mutta se yhdistettynä menettämääsi auktoriteettiin voi selittää asian. Eli nyt ryhdyt tarkkaan miettimään mistä poikaa kiellät ja torut, teet sen aina samalla tavoin johdonmukaisesti ja perustelet. Älä viljele eitä, älä ole liian tiukkis, kaikki ei voi olla kiellettyä. On tietysti hyvä pitää tietyt säännöt. Kuulostaa siltä että isällä on kuitenkin tarpeeksi auktoriteettia poikaan nähden, vaikka poika koettelee isän ollessa paikalla. Poika tietysti hakee huomioita isältä ja kokeilee rajojaan, jotka isä ehkä asettaa lepsummin, mutta joka tapauksessa hänellä on ote poikaan. Anna isälle pikkuisen erioikeuttakin lepsuiluun, koska hän näkee poikaansa harvoin. Ei ole kiva olla pojalle 'paljon poissa oleva tiukkis isä'. Kasvatuksen perusperiaatteet on oltava yhteiset tietenkin.

Sillä erolla vaan, että me ei olla käyty perheneuvolassa.

Isä antaa periksi, eikä suutu juuri milloinkaan, koska näkee lapsiaan niin vähän. Ei raski sitä vähäistäkin aikaa hukata vihaisuuteen. Minä taas olen väsyksissä lasten/kodin ym hoidosta, kun lähes yksin joudun kaikesta vastaan. Siksi tuntuu, että varsinkin esikoiselta sitten vaadin vähän liikaakin. Ja suutun helposti. Erityisesti juuri hänelle. Toisaalta hän on kovin samanluontoinen kuin minä, eli suutahtaa myös helposti ja raivoaa aikansa. Sitten harmittaa, kun heitteli tavaroitaan tai paukautteli ovia.

Olen puhunut hänen kanssaan siitä, että väsyneenä suuttuu helposti. Ja monesti olen tunnustanut, että olin vihainen turhan takia. Ollaan puhuttu myös siitä, että vaikka olenkin vihainen jostain, mitä hän on tehnyt, poika on kuitenkin yhtä rakas. Olen vain siitä tekemisestä vihainen.

Luulen, että hän tarvitsisi enemmän huomiota, jota en useinkaan pysty yhteen paljon kohdistamaan. Meillä kun on siitä sitten vielä pienempiä useampia.

Uskoisin, että tähän olisi kaikkein parhain ratkaisu se, kun lapselle vois antaa sitä huomiotaan enemmän. Aina se ei vaan onnistu.

Voimia sinulle paljon! En ole varsinaisesti samanlaisessa tilanteessa, mutta jotain ajatuksia kirjoitan sinul mitä nousi mieleen...



No, varmasti oot puhunu sun miehen kans noista yhteisistä säännöistä ja rajoista. Ruoka-ajoista ja muista... Mut jos jotenkin saisit sun miehen ymmärtämään tilanteen sun kannalta. Ja et se on lapsen etu, et se tukis sinua (koska eikö sinul se pääosin kasvatusvastuu ole, jos mies paljon pois?)



No, mut toinen, ne raivokohtaukset... Miten ne menee niin pitkälle, et vuodevaatteet lentelee tms.? Toimiiko teillä jäähypenkki? Tai ihan syli? Siis jos lapsi rupeaa raivoamaan, voisit kai sanoa hänel, et suuttua saa, mut tavaroita ei heitellä. Ja jos jatkaa toimintaansa, yritä pysäyttää hänet. Tiukasti syliin vaan ja rauhoittukoon siinä.



Olisko sinul voimia moiseen? En tosin tiedä, et jos jo 7-vee poika, voi olla jo aika voimakas... Auttaisiko ihan myös joku positiivinen suhteessasi poikaasi? Joku sun ja hänen yhteinen harrastus tai tekeminen. Et vahvistais teidän välistä positiivisuutta ja keskusteluvälejä...?



Tämmöisiä ajatuksia nousi mieleen. Mutta kaikkea hyvää sinulle ja paljon voimia!!!

Yrittäjä perheesä (siis semmosessa, jossa mies yrittää ja äiti kotona) ei ole mahdollista alkaa harrastamaan äidin ja yhden lapsen jotain kahdenkeskistä! Mihin ne loput laitetaan? Lapset nimittäin. Äläkä nyt ehdota mummua.. Meillä ainakin mummu-apu on jo kovasti käytössä ihan muihin juttuihin (kaupassa käynti, lääkärissä käynnit ettei aina tarvi koko katrasta mukana kuskata, neuvolat, äidin hyvin satunnaiset lenkkeilyt) ja mummunkin voimavarat ja aika on rajallinen. Ja jos äiti alkaa harrastaan yhden kanssa, täytyy tasapuolisuuden nimissä harrastaa samoin myös muiden... Mahdoton yhtälö, ainakin meidän perheessä.

Ja meidän 7v on vain vähän minua pienempi ja voimia on jo paljon enemmän. Mutta kyllä silti sylissä pidän ja tuota koitan joskus käyttääkin rauhoituskeinona. Aika huonolla menestyksellä vain.

Jäähypenkki on käytössä meillä ja se on kyllä aika hyvä. Suosittelen sitä minäkin, jos ei ap:lla sitä vielä käytössä. Siellä meillä ainakin rauhoitutaan kaikkein parhaiten.

Vaan siinä, että lapsilla alkaa juhla ja uudet kuviot kun isä tulee kotiin. Isä voi helposti vetää vapaata linjaa ja sallia mitä sattuu kun ikävissään joskus tulee kotiin. Hän tavallaannappaa paremman palan lasten kanssa olemisesta ja on mielestäni vastuuton. Meillä tuossa tilanteessa hankalaksi heittäytyisin minä. Kuulostaa siltä, että pyörität raskaan arjen ja sitten isi paukahtaa kotiin ja vapaus alkaa. Kivaa vaan. Sitten hän taas häviää ja sinun tehtäväsi on pistää tenavat ruotuun. Ei niin kiva osa.

vasta olikin viisas. Mitenkäs kun minun mies tekee matkatyötä ja on aika paljon kotoa poissa?

Niin molempien pitäisi olla suunnilleen samoilla linjoilla. Toisaalta lapsi saatta kiukutella ikäväänsä läsnäolevalle vanhemmalle olemalla haastava.