Eronneet ja karanneet hoi: Erositko myös lapsiperhe-elämän takia?

Ei ollut.

Sivusta seuraten monilla tämäkin on yksi merkittävä tekijä. Osa ihmisistä jaksaa lapsiperhearkea osa-aikaisesti paremmin. Eron taustalla toki usein myös parisuhteen väljähtyminen tai ristiriidat, melko monesti myös se ettei suhteessa alkujaankaan ollut mitään syvää rakkautta tai yhteenkuuluvuutta tms.

Etenkin miesten kohdalla ei ole harvinaista että elämässä on edetty ikään kuin autopilotilla ja menty naimisiin ja hankittu lapsia, koska "niin kuuluu tehdä". Jossain kohdin sitten havahduttaa miettimään että mitä itse oikeasti elämältään haluaisikaan.

Kyllähän se oli. Pääsyy oli kuitenkin miehen pettäminen.

Arki oli raskasta, mies hoiti asioita pyynnöstä vähän sinnepäin jos nyt hoiti ollenkaan. Teki lasten kanssa välillä itselleen mieluisia asioita mutta ei osannut puhua lapsille muuta kuin: syömään, hampaiden pesulle jne. Ei mitään tunnetta.

No eron jälkeen ei oikeastaan tapaa lapsia, en tiedä onko tämä parempi vai huonompi. Onneksi pääsin eroon tuosta pa***sta.

Ei. Tai ehkä välillisesti: mies osoittautui perhe-elämän arjessa itsekkääksi, raivokohtauksia saavaksi despootiksi. Mökötys, kiukuttelu ja kohtuuttomat riidat kasvoivat, kunnes fyysinen koskemattomuuskaan ei ollut enää pyhää. Jossain kohtaa ymmärsin, että kyse ei ollut stressistä tai univelasta vaan miehessä oli perustavanlaatuista vikaa. Nyt nautin tasaisesta perhearjesta ilman tyrannia.

Yksi tabu muiden joukossa. Olihan se aikamoista "Päiväni murmelina" elämää, aiemmin oli vain työ mutta lasten tulo täytti lopunkin vapaa-ajan toistuvilla rutiineilla. Miettikää tarkkaan valintojanne..