Alkoholin varjostamasta parisuhteesta: miksi alkoholi puhuu vain minulle?

Tämä on raadollista ja rumaa, mutta totuus on, että olen alkoholisti, ja tavallaan toivoisin että miehenikin olisi.

Toistan, tämä on todella ruma ajatus, mutta siinä on tavallaan perää, sillä TIEDÄN, ettei mies voi minua auttaa ja siksi kärsii syvästi, kun taas jos hän sairastuisi kanssani, ei ahdistusta minun alkoholismistani hänellä enää olisi.

Itse asiassa tunnistan, että hän on laskeutumassa samalle, matalalle, riman ali -tasolle. Hän juo kanssani yhä useamman saunakaljan, eikä hän enää vihoittele kuin ennen. Hän on alistunut, alistumassa, ei ainoastaan minulle ja päättäväisyydelleni vaan myös alkoholismilleni.

Alkoholisti minussa puhuu, kun sanon että toivoisin hänestä ryyppykaverin, se on päivänselvää. Kirjoitan, koska tämä on viimeinen oire kymmenen vuoden alkoholismini aikana, joka viimein todella soittaa hälytyskelloja. Kuinka minä voin toivoa sellaista suota toiselle, joka on (tai ei ole) yhtä paha kuin elää alkoholistin kanssa, kun ei vaan tule lähdettyä, koska rakastaa? Tai haluaa pelastaa. Tai hoivata. Tai jotain muuta, mitä..?

Alkoholistien (entisiä) puolisoja paikalla? Ovatko kumppaninne yrittäneet ja jopa onnistuneet vetämään teidät alas heidän kanssaan? Vaihtoehtoisesti: kumpi lähti, te vai alkoholisti itse?

Voiko käydä niin, että toinen sairastuu myötävaikutuksesta, ja voiko olla, että se päättyy hyvin?

Ei varmaan, kysyn kokemuksia kuitenkin. Kirjoitan kännissä, ja loppupeleissä toivon vain kaikkien parasta, vaikka en saakaan lähdettyä niin että mies voisi rauhassa virota ja tulevaisuudessa elää onnellisesti, eli ei hoivaajana, eikä riippuvaisena.

Kiitos ajatuksista!