Minkälaisia malleja ja keinoja sait vanhemmiltasi tunteiden ilmaisuun?

mutta vanhemmat eivät osannet suhtautua kiukutteluun eli se tuomittiin.tämä herätti pahaa agressiota.

lyöty ja mökötetty. Äidin mökötyskausien takia en vieläkään kestä miehen mökötystä - ja osuikin sitten sellainen siippa, joka voi väärin pestyn mukin takia mököttää parikin päivää putkeen. :-(

Yritän tutkailla tunteitani ja ilmaista ne avoimesti. Piiloaggressivuus oli myös äidin listalla.

jos ihmisellä on tunteita, hän on hullu, siis mielisairas. Meidän kodissamme tunteita ei ollut. Tai ainakaan niistä ei saanut puhua. Äidin tunteet purkautuivat ulos psykosomaattisina oireita ja niin minäkin opin jo lapsena oireilemaan pahaa oloa. Terapiassa on sitten korjailtu niitä vahinkoja ja uskon että minulla on nykyään aika hyvät eväät keskustella tunteista ja ilmaista tunteita lasten kanssa.

lyöty ja mökötetty. Äidin mökötyskausien takia en vieläkään kestä miehen mökötystä - ja osuikin sitten sellainen siippa, joka voi väärin pestyn mukin takia mököttää parikin päivää putkeen. :-(

siis mies huomaa että mukissa on tahra, ja on hiljaa kaksi päivää??

Itse joutunut tässä matkan aikana opettelemaan kaiken tällaisen.

Samoin perheen asioista piti olla hiljaa, vielä teininäkin sain kuulla kunniani kun puhuin normaaliäänellä junassa kännykkään yksityisasioitani.



Omalle lapselleni en aio siirtää puhumattomuutta, sillä pieni lapsi ei osaa lukea ajatuksia (eikä aikuinenkaan kykene siihen). Korotan ääntäni välillä ja huudan jos tarve vaatii, mutta osaan puhua myös nätisti ja usein "hellin" lastani sanoilla. Kehun kovasti, hymyilen julkisestikin sillä lapsi nyt vaan on niin ihana :).

Samoin perheen asioista piti olla hiljaa, vielä teininäkin sain kuulla kunniani kun puhuin normaaliäänellä junassa kännykkään yksityisasioitani. Omalle lapselleni en aio siirtää puhumattomuutta, sillä pieni lapsi ei osaa lukea ajatuksia (eikä aikuinenkaan kykene siihen). Korotan ääntäni välillä ja huudan jos tarve vaatii, mutta osaan puhua myös nätisti ja usein "hellin" lastani sanoilla. Kehun kovasti, hymyilen julkisestikin sillä lapsi nyt vaan on niin ihana :).

Nyt on tosi vaikea omille lapsille opettaa tunteiden näyttämistä - hallitsemista. Yritän parhaani, mutta välillä tuntuu, että loppuu adjektiivit tunteiden kuvaamiseen. Tunteiden kirjohan on oikeasti hyvin laaja, mutta sanavarasto mulla on tosi suppea. Yritän parhaani mukaan jutella lasten kanssa heidän tuntemuksistaan eri asioissa, kerron omistani jne.. Mutta vaikeaa on, eikä tule luonnostaan.

Mun perheessä ei ollut mitään tunteita. Positiiviset tunteet kuten ilo, mielihyvä, onni, olivat jotain, mihin heikot ja lapselliset sortuivat, ei koskaan aikuiset ja järkevät vanhempani. Negatiivisia tunteita ei ollut. Pettymys ja suuttumus oli aina kiusallaan kiukuttelua, josta sai selkäänsä. Suru ja itku oli heikkoutta. Isä oli säännöllisesti 2-3 päivä humalassa ja tilitti meille lapsille epäoikeudenmukaista elämäänsä ja vankkumatonta luonnettaan olla taipumatta mihinkään tai minkään edessä (pakko oli kuunnella) ja äiti sai itku-raivarit, joiden jälkeen muiden piti pyydellä anteeksi ja hyvitellä, kun hän on kaikkensa meidän eteen antanut ja me ollaan niin kiittämättömiä. Lähes aina hän syytti meitä tunnevammaisiksi ja ilkeiksi, mistähän moinen käytös olisi meihin lapsiin juurtunut. Näinä heikkoina hetkinä isä ja äiti kaivoivat toistensa heikkouksia esiin, normaalitilassa keskittyivät vain olemaan välinpitämättömiä lapsiaan kohtaan.



Ei olla enää tekemisissä. Omille lapsilleni opetan, että kaikki tunteet ovat sallittuja mutta eivät kaikki keinot niiden näyttämiseen tai reagointiin.

"kohtauksia", siis oli hyvin dramaattinen välillä. Varsinkin itkukohtausten osalta. Isä aina sanoi, ettei turhaan itketä, veljilleni, etteivät pojat itke.



Hänen isänsä oli hyvin ankara häntä kohtaa, sai ylitiukan kasvatuksen, jossa ei ollut sijaa tunteille(äitini kertomaa), eikä isällä ollut välineitä näyttää tunteitaan, paitsi suuttumusta ja tietynlaista katkeruutta, kun isä ei "saanut" opiskella, vaan pojan piti olla isänsä yrityksessä hommissa kaiket päivät, kun muut eivät olleet mitään kuin duunarit. Kotona ei saanut edes lukea, kun kirjat olivat kuulemma turhia. En siis ihmettele isääni.



Hän on nyt kyllä pystynyt näyttämään tunteitaan lapsenlapsilleen, mistä olen onnellinen.



Aika ristiriitaista siis oli kotona. Itse en osaa vieläkään näyttää tunteitani, olin kuitenkin isin tyttö paljon enemmän. En ole esimerkiksi itkenyt vuosiin :(



Lapsilleni opetan kyllä, että tunteet saa ja pitää näyttää.

Perheen arvojohtaja ja mielipidevaikuttaja oli isä. Äiti ei edes puhunut vieraiden läsnäollessa. Vaikka hänelle esitettiin henkilökohtainen kysymys, hän kääntyi kysyvänä katsomaan miestään, joka vastasi vaimoaan koskevassa asiassa alkuperäiselle kysyjälle. Erimielisyystilanteissa isä sanoi aina niin rumasti kuin osasi, mielellään asian vierestä ja henkilökohtaisesti. Äidin ainoa huoli oli ettei isä vaan suutu. Mistä tahansa tunteisiin, ihmissuhteisiin, toimintamalleihin liittyvässä keskustelussa äiti alkoi aina itkeä ja pyydellä, että ymmärrettäisiin että hän on sairas ihminen ja ei hän mitään pahaa. Näiden tilanteiden ja lakien ulkopuolella perhe vaikutti jopa onnelliselta ja toisistaan välittävältä, etenkin vanhemmat.

"tunnevaurioista" isovanhempaa näyttämään lapsenlapsen kanssa tunteensa, aloittamaan siis puhtaalta pöydältä? Mahdollistahan voisi olla, ettei vanhempi voi oman roolinsa lukitsemana näyttää lapsensa aikana, että tämän lapsi on isovanhemmalle tärkeä (eli siis myöntää itse aikoinaan toimineensa väärin tai ainakin kohtuuttomasti).

muihin kertomuksiin (jotka ovat aika surullisia) verrattuna meillä on ollut asiat näköjään tosi hyvin.



On puhuttu, itketty, kerrottu mikä vaivaa, joskus vähän huudettu ja ''räjähdelty'', mutta aina on muistettu pyytää anteeksi. Väkivalta ei ole meillä kotona kuulunut kasvatukseen, ainoastaan veljen kanssa joskus pentuina nujakoitiin.. :))



Meillä sai itkeä myös pojat, ihan samalla tavalla kuin tytötkin. En tiedä johtuiko siitä, että äitimme kasvatti meidät yksin.



Kasvatan omaa lastani ''tunteisiin'' äitini periaatteilla, tai siis sillä mitä olen häneltä oppinut ja hyväksi todennut omalla kohdallani.

Meillä kaikenlainen tunteilu, mutta varsinkin negatiivisten tunteiden osoittaminen johti katastrofiin. Olen joutunut aikuisena opettelemaan tunteiden kokemisen ihan alusta asti. Minulla oli esim. turvapaikka-harjoitus, jonka avulla opettelin tuntemaan positiivisia tunteita, iloa, tyytyväisyyttä. Toisin sanoen jos onnistuin jossain tai tapahtui jotain positiivista, rupesi ahdistamaan. Sitten kun huomasin että ahdistaa, kuulostelin että mitä tunteita ahdistuksen takana saattaisi olla. Jos sieltä löytyi vaikka onnistumisen iloa, menin turvapaikkamielikuvaan kokemaan sen. Siellä uskalsin tuulettaa oikein kunnolla ja tuntea iloa turvassa.

ei koskaan näyttänyt mitään tunteita, isä taas sitten liikaakin. Isä sai usein raivareita, ja meillä riideltiin todella paljon, opin siis kyllä huutamaan. Isä pyysi välillä anteeksi räjähtelyjään, kunnes taas vähän ajan päästä räjähti uudestaan..meilläkin isä oli tapajuoppo, ja teininä kyllästyin itkemään asiaa ja pelkäämään isää, joten päätin kuolettaa tunteeni. Mikä onnistuikin aika hyvin, en ole tuntenut iloa moneen vuoteen.

oppien mukaista tunteiden ilmaisua, sillä vanhempani olivat parisuhdetyöntekijöitä.



Mutta kyllä minä silti joskus mökötän, kerran vuodessa.

oppien mukaista tunteiden ilmaisua, sillä vanhempani olivat parisuhdetyöntekijöitä. Mutta kyllä minä silti joskus mökötän, kerran vuodessa.

elämää ulkoapäin ohjatusti? Miksi muuten mökötät juuri kerran vuodessa ;) joulu- vai juhannusmöksy ;)?

Isä rypi humalassa itsesäälissä ja kai oli väkivaltainen (lapsen mieli autuaasti unohtanut traumaattisimmat asiat). Äiti leikki marttyyria ja oli hitusen hermoheikko, myöhemmin lääkitykselläkin masentuneena.



Isä kuitenkin antoi lasten itkeä ja kehoitti että itke rauhassa ja otti kainaloon. Kukaan ei varonut näyttämästä tunteitaan tai viljellyt puhuttomuuden muuria. Pikemminkin kaikki annettiin tulla liiankin sensuroimattomana ja huudettiin paljon. Lisäksi ovia paiskottiin ja hakattiin ja kai välillä isä löi.



Olen huomannut etten osaa opettaa lapsille rauhallista suhtautumista asioihin ja korotan ääntä helposti (en huuda kuitenkaan yleensä enää niin vihaisena vaan käytän ääntä kovaäänisesti ihan puhetilanteissakin). Aikaisemmin joskus muutaman kerran vihaisena olen saattanut lyödä miestä ja heittää jollain, mutta lasten myötä tämä on jäänyt kun olen tsempannut. Lapset meillä ovat saaneet tuulettaa ääneen oloaan ja kiukutella. En ole vaatinut kovin tarkkaan heitä kontrolloimaan tunteitaan, mutta olemme puhuneet tunteista ja siitä miten niitä voisi yrittää hillitä.



Nyt olen yrittänyt herätä siihen että lasten kanssa yritetään puhua nätisti ja lastenkin tulisi tehdä näin. Suoraan saa sanoa, mutta ei haukkua eikä huutaa. Yritän pysyä itse rauhallisena ja palauttaa lapsen käytöksen maan pinnalle nätisti sanomalla. Tässä on kyllä opettelua minulla pysyä rauhallisena ja opettaa lapsilla kohteliasta puhumista, vaikka ovat kiukkuisia.