Lue keskustelun säännöt.
Onko tämä epävakaata persoonallisuutta?
15.04.2022 |
Tätä on nyt vaikea selittää, toivon että joku ymmärtää.. Minulla on outo tapa heijastaa tunteita toisista ihmisistä ja pitää niitä ikään kuin ominani. Tiedän että se on jossain määrin normaaliakin, esim hymy ja nauru tarttuu jne. Minulla tämä saattaa olla perua lapsuuden ilmapiiristä, etenkin äitini oli erittäin ristiriitainen ja äkkipikainen ja olen joutunut punnitsemaan paljon mikä tunne on milloinkin vallalla, enkä voinut esim luottaa että aina voi puhua ongelmistaan tms vaan piti odottaa oikeaa hetkeä. Jokin suojamekanismi siis.
Ongelmani on etten oikein aikuisiälläkään ole päässyt tästä eroon vaikka tunnistan ongelman osittain. Ongelman tästä tekee siis se, etten useinkaan erota mikä on alunperin oikea, minun tunne ja mikä vain tarttunut minuun, jos ymmärrätte.
Miten tästä pääsisi eroon ja oppisi tunnistamaan tunteitaan paremmin , kokemuksia?
Tilanteita esim: kumppani alkaa etääntyä, nähdään harvemmin tms, niin huomaan ajattelevani pikkuhiljaa että en varmaan enää rakasta kumppaniani ja on aika erota. Todellisuudessa siis pelkään kumppanin ajattelevan niin vaikka saattaa olla vain työstressistä johtuva etääntyminen, mutta jätän ensin, ettei minua jätetä. Todellisuudessa tunteeni eivät ole kuolleet vaan kuoletan ne pakokauhussa.
Samoin vaikka töissä jos joku on minulle oikein mukava mutta kuulen jonkun puhuvan hänestä pahaa, ihan pienenkin asian, niin en oikein enää pidä tästä josta puhuttiin pahaa, ikäänkuin hyppään mieluummin pahan puhujien puolelle etten itsekin joudu selkään puukotetuksi. Tämä on myös siksi ikävää että niin pienet asiat horjuttavat ajatteluani.
Tai niinkin outo asia jos joku työkaveri aina valittaa väsymystä, huomaan väsyväni hänen seurassa itsekin ja muiden seurassa en. Tai jos joku on oikein nauravainen, naurattaa itsekin herkemmin ja vitsi on herkässä. Eikä aina pelkkä läsnäolokaan, vaikka viesti riittää samalla tavalla. Vaikka aamulla olisi ollut ihan eri fiilikset itsellä, imen muiden etenkin negatiiviset fiilikset itseeni ja se on kuluttavaa.
Näissä esimerkeissä ei oikeasti ole järkeä tiedän sen, nehän eivät suojele minua miltään mitenkään, päinvastoin.
Mikä avuksi, muu kuin terapia? :D Onko tämä epävakaata vai jotain muuta?
Kommentit (2)
Mä olen aikalailla samanlainen, enkä ole koskaan ajatellut olevani terapian tarpeessa. Erityisherkkä olen kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lienee osittain sosiaalisesti opittuja selviytymiskeinoja (kasvuolot), osittain jonkinlaista erityisherkkyyttä. Herkät ihmiset ovat huonoja suojautumaan toisten ihmisten tunteilta. Itselläkin on tätä vikaa. Esim joku on huonolla tuulella, niin koen jotenkin omaksi velvollisuudeksi saada se toinen paremmalle mielelle, mutta sitten se on itselle niin kuluttavaa, että saatan itkeskellä vaikka illalla kotona yksin. Suojautumiskeinojakin voi opetella, että ei turhaan veisi energiaa itseltä toisten mielialojen vaihtelut.
Toinen on tuo lapsuus. Epävakaassa ympäristössä lapselle kasvaa herkät tuntosarvet, koska lapsi on riippuvainen aikuisen huolenpidosta, niin lapsi pyrkii tuollaisessa ympäristössä tasaamaan aikuisen tunteita, jotta saisi itselleen huolenpitoa. Hylkäämisen pelko tulee myös sieltä. Hylkäämistrauma saa hylkäämään, että ei itse tulisi hylätyksi.
Käy juttelemassa ammattilaisen kanssa asioista. Auttaa purkamaan tuota vyyhtiä, mutta ovat aivan loogisia seuraamuksia varhaiselämän kokemuksista. Itseäni on kovasti auttanut myös Takasen tunne lukkosi niminen kirja. Sitä lukiessa ymmärtää, kuinka nykyiset reagointi- ja selviytymiskeinot juontaa oikeastaan kaikki juurensa lapsuuden traumoihin. Tai miksei myöhemmänkin elämön, mutta yleensä jäljet johtaa juuri traumoihin.