Onko täällä ketään jonka omainen sairastaa Alzheimerin tautia?

Mun isällä on. Alzheimer on kuitenkin vasta alkuvaiheessa, tunnistaa siis minut (vielä). Mutta diagnoosi oli tavallaan helpotus mutta tavallaan myös suuri surun aihe.

Joo, se on se ensimmäinen kuolema jolloin surraan. Kun fyysinen kuolema tulee se on enemmänkin helpotus.

Kyllä, mummo. Hänellä sairaus on melko alkuvaiheessa, mutta huomaa kyllä että etenee vauhdilla. Muisti, että viime käyntimme hänen luonaan tapahtui kun poikamme vielä ryömi. Olimme käyneet kävelevän taaperon kanssa viikko sitten.

Unohtaa välillä poikamme nimen, kutsuu häntä täysin eri nimellä.

Hänellä ei ole sairaudentuntoa, joten hän on meille sukulaisille vihainen, kun elämäänsä on tullut tiettyjä rajoitteita. Uskoo meidän olevan pahalla asialla.

Äidilläni on Alzheimer. Nyt on jo siirrytty siihen vaiheeseen, että ei tunnista oikeastaan enää ketään. On muutenkin ihan passiivinen ja on vain. Käytännössä hän hiipuu pikkuhiljaa pois. 

Isäni on omaishoitajana ja äitini 2/2 viikkoa systeemillä vuorotellen kotona ja vuorotellen hoivaosastolla. Isäni jaksoi yllättävän pitkään huolehtia ja pitää äitiäni kotona, mutta nyt on voimat häneltäkin loppuneet. Isä tarvitsee nuo 2 huiliviikkoa, kun ikää alkaa jo olla hänelläkin. 

Käytännössä tiedämme, että äitini terveys menee enää yhteen suuntaan. Tietysti se tuntuu pahalta, mutta toisaalta myös helpottavalta. Kuolemaan osaa varautua ja osa siitä surusta on tullut jo käsiteltyä.  

Olen ajatellut, että melko järkyttävää kun oma vanhempi ei tunnista. 

Vierailija kirjoitti:

Mun isällä on. Alzheimer on kuitenkin vasta alkuvaiheessa, tunnistaa siis minut (vielä). Mutta diagnoosi oli tavallaan helpotus mutta tavallaan myös suuri surun aihe.

Siinä kohtaa kun ei enää tunne, alkaa valitettavasti se loppusuora. Pidä yhteyttä aktiivisesti niin kauan kuin sinut muistaa. 

Mun omainen tunnisti mut loppuun asti, vielä viimeisenä iltanaan. Kaikkia muita ei muistanut, esim.toisen veljensä unohti.

On niin yksilöllistä mitä muistaa.

Mummollani on. Hänellä sairaus on ollut pitkään. n.15 vuotta. Sairaus eteni hitaasti mutta nykyään hän ei enää tunnista minua ja omaa lastaan(äitiäni).

Se tuntuu omituiselta. Mummo on vain enää elävä kuori. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun isällä on. Alzheimer on kuitenkin vasta alkuvaiheessa, tunnistaa siis minut (vielä). Mutta diagnoosi oli tavallaan helpotus mutta tavallaan myös suuri surun aihe.

Siinä kohtaa kun ei enää tunne, alkaa valitettavasti se loppusuora. Pidä yhteyttä aktiivisesti niin kauan kuin sinut muistaa. 

Ei, vaan pidä yhteyttä aktiivisesti vaikkei muistaisikaan.

Kyllä se voi vaihdellakin, että yhtenä päivänä ei tunnista ja toisena tunnistaa ja varmasti mielessään tajuaa että on omaisia paikalleäa. Mutta ei aina muista että on itse vanha ja lapsi on aikuinen myös.

Äidilläni on sekamuotoinen muistisairaus eli Alzheimerin tauti vaskulaarisin piirtein. Viime kesänä oli ensimmäinen kerta, kun hän ei tuntenut minua. Se tuntui aika hämmentävältä ja hiukan huvittavaltakin. Useimmiten hän muistaa minut, tilanne siis vaihtelee päivästä päivään. Kysyn tullessani, tunteeko hän minut, ja viimeksi, kun kysyin, hän katsoi minua tiukasti silmiin ja vastasi: Sinä olet minun lapsi!

Äitini tunnisti minut ihan loppuun asti, mutta sitä toisen hiljalleen pois hiipumista on todella raskasta katsella. Täysin vuoteen omana ja puhetta ei enää tule... Fyysisesti läsnä, mutta henkisesti jossain muualla.

Äidillä on alzheimer, ja se etenee nyt vauhdilla. Ei enää tunnista minua tai sisaruksiani, eikä päivittäiset askareet enää suju. Tarvitsee siis apua kaikessa 24/7. On ollut kamalaa katsoa kuinka ihminen vain hiipuu pois. Olen ollut tämän asian vuoksi vihainen ja masentunut jo pitkään, ja miettinyt onko äidin kuolema sitten aikanaan helpotus vai meneekö oma olo tästä vielä huonommaksi. Ei äiti tietenkään halunnut tuohon sairastua, mutta olen vaan niin vihainen.

Mieheni sairasti Alzheimeria, mutta ehti kuolla muihin sairauksiin ennen tuota tunnistamattomuusvaihetta, mitä etukäteen pelkäsin.

Välillä oli kyllä muista asioista aivan sekaisin, sitten yhtäkkiä 3 viikkoa ennen kuolemaa tuli pari viikkoa kestnyt aivan selkeä vaihe. Niin kummallista.

Mummoni pysyi loppuun asti omana itsenään, joka ilahtui kenen tahansa tapaamisesta. Emme enää tienneet, tunnistiko hän meitä, tai ymmärsikö puhettamme. Kerroimme, keitä olimme, ja hän kertoi tarinoitaan, jotka kävivät yhä sekavammiksi. Se tauti on hyvin yksilöllinen, mutta kaikille omaisille aina hidas luopuminen. On paras levätä itse, kun tarvitsee tauon, ja kanssakäymisessä olla stressaamatta potilasta ja pysyä hyvissä muistoissa. Tarpeen tullen rauhoitella. Hän ei tarvitse muistutuksia siitä, ettei muista henkilöitä tai asioita, sellainen voi vain lisätä tarpeetonta ahdistusta. 

Teen jo luopumista äidistäni. En tiedä, millainen sairauden versio hänelle tulee, mutta oma äitini hän on loppuun asti, suunnattoman arvokas loppuun saakka. Kyllä muistisairaat voivat olla raastavan vaikeita hoidettavia, jos persoonallisuus muuttuu tms, mutta onpa somaattisissakin sairauksissa hirveitä vaiheita, jotka tuovat ihmisestä esiin uusia puolia. Rukoilen, että saisimme tarpeeksi hoitajia ja hoitokoteja tähän maahan. 

Nyt olen jo tottunut äidin Alzheimeriin, sairastanut sitä vuosikausia eikä enää tunnista ketään eikä mitään, on kuin elävä ruumis, syö mössöruokaa kun syötetään, mutta muuten vain istuu tai makaa siinä, mihin hänet laitetaan, ei ota katsekontaktiakaan tms. enää. Pahalta tuntuu, toivon että pääsisi jo pois, mutta sydän on vahva, jaksaa vaan pumpata.

Alkuajat oli vaikeita, toki diagnoosi helpotti siinä mielssä, kun olihan sitä jo huomattu, että jotain oli vialla. Ensimmäinen kerta kun kävin äidin kanssa käveyllä eikä hän tunnistanut minua vaan koko matkan haukkui "tytärtään, joka yrittää tappaa hänet, jotta saisi varastettua hänen vaatteensa ja mennä itse isän kanssa naimisiin" oli aikamoinen shokki, edellisellä tapaamiskerralla kuvittelin vielä hänen tuntevan minut eikä hän ainakaan silloin vielä puhunut noin käsittämättömiä asioita. En oikein osannut muulla tavalla asiaa käsitellä kuin huumorilla, eli nauroin, en siis äidille itselleen mutta kertoessani asiaa muille. Vaikka eihän siinä mitään hauskaa ollut, se oli vain keino, jolla silloin asiaa käsittelin.

Edelleenkään en ole oikein pystynyt suremaan kunnolla, tuntuu toki pahalta, mutta en ole itkenyt tms. Luulen, että ehkä sitten, kun äiti kuolee, pysyy suremaan, ja toivoin että silloin saan myös takaisin muistot siitä äidistä, mikä hän oli ennen sairauttaan. 

Isällä on. On todella aggressiivinen ja huutaa milloin mistäkin asiasta. Kutsuu minua välillä toisen tyttären nimellä. Kauheata katsella tota hiipumista.

Äidilläni on ollut alzheimer jo monia vuosia. Vieläkin useimmiten tunnistaa minut tyttärekseen. Kykenee liikkumaan ilman apuvälineitä ja ruokailemaan. Pukeutumisessa tarvii enemmän apua. Asuu 24/7 henkilökuntaa olevassa hoivakodissa.

Sairaus on kyllä yksilöllinen, osa menee lyhyessä ajassa, osalla kestää useita vuosia. Esim. äidin sisko "sairasti" lyhyempään.

Vierailija kirjoitti:

Joo, se on se ensimmäinen kuolema jolloin surraan. Kun fyysinen kuolema tulee se on enemmänkin helpotus.

Näin ajattelen myös. Pitkät jäähyväiset olleet omaisen persoonan muuttuessa, fyysinen kuolema luulisin olevan helpotus.

Äitini jonottaa viidettä kuukautta geriatrille muistiosaamiskeskukseen. Aivoissa on surkastumista ohimolohkoissa ja aivosaarekkeessa. Turhauttaa niin hemmetisti, että tässä kuluu nyt koko ajan aikaa hukkaan. Aikaa, jolloin jostain lääkkeestä saattaisi olla apua taudin etenemisen hidastamisessa. Monta kertaa on jo eri henkilöt soittaneet keskukseen, että eikö aikaa jo saisi tai että jos olisi tullut peruutusaika. Lakkokin tietysti siirtää taas aikaa ties kuinka kauas eteenpäin. Vointikin huononee, viimeisimpänä on alkanut sekoilla puhelimensa kanssa. Hankittiin helppokäytöisempi mutta ei hän sitäkään meinaa osata käyttää. Ahdistaa.