Muilla menee huonosti -> meilläkin täytyy mennä!

Naisen logiikka; kun muilla menee elämä huonosti, niin ei se silloin saa hyvin mennä itselläkään.

Alustuksena; parisuhdetta takana ~20 vuotta, on lapset, omakotitalo, mökki, hieno auto ja velat lähes maksettu. Elämä kohdellut hyvin ja parisuhde toiminut erinomaisesti ilman ylimääräistä draamaa.

Kunnes.....lähipiirin ystävistä yksi kertoo miehensä alkoholismista, toinen muuttaa asumuseroon ja muutama päätyy eroamaan lopullisesti. Kaikki tämä lyhyehkön ajan sisällä, joten ystäväpiirissä on myllertänyt huolella viime aikoina.
Alkuun oli vaan ihmettelyä tyyliin "ei olisi niistäkään uskonut" jne. kommentointia.
Nyt kun tätä ystävien elämän heittelyä on jatkunut hetken, ja yhtäkkiä tämä kaikki alkaakin näyttää "naisten voimaantumisena", niin omakin suhde on joutunut kriittisemmän suurennuslasin alle. Tämä on jo toinen samanlainen "kriisi" tässä parisuhteessa, ja toistaa täsmälleen samaa kaavaa kuin edellinen. Ensin ystäviä eroaa (jota ihmetellään) ja kun he muuttavat vuokra-asuntoihin niin surkutellaan heidän kohtaloaan, kunnes aletaan kadehtia kun he eivät ole enää kenellekkään vastuussa mistään.
Edellisellä kerralla jaksoin ymmärtää ja puhua, mutta enää en jaksa edes yrittää.
Vielä viime kesänä olin se ihana mies, joka jaksoi kuljettaa lapsia harrastuksissa, en juonut, lyönyt tai haukkunut ja tein kotitöitä.
Nykyään teen täsmälleen samoin sillä erotuksella, että nykyään kaikki tuo on väärin. Kun pyynnöistä huolimatta harrastuksiin ei muka ehditä mukaan, niin en kuulemma kelpuuta mukaan tai halua näyttäytyä yhdessä. Kun en juo, niin en kuulemma ota omaa aikaa kavereiden kanssa. Koska en lyö enkä hauku, en osaa näyttää tunteitani. Kotityötkin teen väärin tai vähintään väärään aikaan.

Kaikesta paistaa läpi katkeruus siitä, että toiset ovat "voimaantuneet naisina" erojensa tai muiden vastoinkäymisiensä myötä. Kaikki mitä teen, on väärin ja olen tynnevammainen. Asioista kuulemma pitäisi keskustella, mutta yksin on hankala keskustella. Aina, kun lapset eivät ole läsnä, jään yksin "keskustelemaan" kun juuri silloin pitää käydä kaupassa, salilla, lenkillä, äitiä katsomassa tai muita tekosyitä. Ainoa keskustelu, johon on päädytty, on "meidän pitäisi keskustella"-keskustelu, joka ei kuitenkaan johda keskusteluun. Joten saan syyt siitäkin, etten keskustele.

Tiedän kyllä mihin tämä johtaa. Ero tästä tulee. Mutta koska vaimoni vanhemmat ovat vanhoillisia, niin jotenkihan se ero pitää ensin saada "perusteltua" minusta johtuvaksi.

Kyllä se pitää paikkansa, että sinkut kadehtivat ystäviensä liittoja, ja parisuhteessa olevat kadehtivat ystäviensä sinkkuutta.