onnistuuko joku tässä

eli ruuhkavuosissa? Meillä tuntuu menevän niin surkeasti että pistää miettimään voiko joku tosiaan selvitä tästä ehjin nahoin??



Olin kotona muutaman vuoden lasten kanssa ja palasin takaisin töihin vuosi sitten. Siihen asti kaikki oli kohtalaisen hyvin.



Kun palasin töihin ja lapset aloittivat päiväkotielämän kaikki sujui aluksi hyvin. Itse olin aivan hullantunut töissä käymisestä - sain taas seurustella aikuisten kanssa ilman lasten läsnäoloa, käydä vessassa rauhassa ja syödä valmista ruokaa lämpimänä alusta loppuun.



Ja tietenkin työjuttujen merkeissä alkoi tulla myös illanviettoja (noin kerran kuukaudessa) Siihen asti olin käynyt ravintoloissa 1-2 kertaa vuodessa, joten ilomielin otin osaa näihinkin.



Aloitin harrastuksenkin pitkästä aikaa (kerran viikossa) ja tunsin todellakin iloa kaikesta - i´m back!



Vaikka kotivuodet olivatkin antoisia, en ollut tajunnut kuinka yksinäiseksi ja yksitoikkoiseksi elämäni oli muodostunut ennen kuin palasin takaisin töihin.



Äitini meni hunompaan kuntoon noihin aikoihin, joten joudun huolehtimaan hänenkin asioistaan melko pitkälti nykyisin.



Töissä moni asia oli vuosien mittaan muuttunut ja jouduin opettelemaan uudet kujeet pitkälti omin nokkineni kun säästösyistä mitään koulutusta ei tarjota. Tämä ei sinänsä haitannut, olin lopen kyllästynyt töihini kun jäin alunperin äitiyslomalle, joten oli positiivista että asiat olivat menneet eteenpäin.



Mutta tietysti se loi paineita ja kiirettä töissä.



Kotityöt olin pääosin hoitanut kotivuosien aikana, vaikka aina yritinkin pitää miehenkin muistissa kuinka pesukone ja imuri toimii ettei ihan tyystin unohda noita taitoja koska palaan kuitenkin töihin.



Toisin kuitenkin kävi - siivoamista ja kotitöitä ei oikein huomaa silloin kun ne on tehtynä.



Eli mies on onnistunut unohtamaan että jonkun on oikeasti tehtävä jotain sen eteen että on siistiä, puhtaat vaatteet kaapissa ja jääkaapissa ruokaa.



Nykyisin ei tunnu osaavaan ajatella alkeellisimpiakaan juttuja itse. Yksi päivä toi ystäväni kyydissään meille. Ystäväni halusi pistäytyä kaupassa matkalla. Mies istui ja odotti autossa vaikka tiesi että pitäisi meidänkin käydä kaupassa. Ei kuulemma tiennyt mitä pitää ostaa.



Mies oli lomalla kotona lasten kanssa. Kun tulin töistä kotiin oli imuri otettu esille. Ilahduin, heeei - te ootte imuroinu, onpa ihanaa! Väärin meni. Mies oli imuroinut jonkun pienen jutun jostain, ei suinkaan koko asuntoa.



Näitä nyt olisi vaikka kuinka paljon...



Viimeisenä tikkinä mustasukkaisuus. Mieheni ei ole koskaan osoittanut taipumusta mustasukkaisuuteen (olimme siis 5 vuotta yhdessä ennen lapsia). Mutta nyt! Kaikki menemiseni ja tekemiseni ovat jotenkin suurennuslasin alla ilman mitään järjellistä syytä.



Tuntuu että perheen kokonaisvastuu makaa edelleen kokonaan minun harteillani. Lisäksi sairas äitini ja koko ajan kiihtyvä työtahti. Lasten kanssa oloaika on kutistunut valtavasti ja tuntuu että viikonloputkin menee vaan välttämättömien kauppa-asioiden ja siivousten kanssa.



Viime vuosi oli todella rankka ja erostakin puhuttiin. Minä olen kuulemma muuttunut. Tavallaan joo, omasta mielestäni olen enemmän se joka olin ennen lapsia. Ihminen jonka hän tunsi kuitenkin 5 vuotta, nyt lapsilla höystettynä vaan.



On mieskin muuttunut. Ennen niin paljon kotitöitä hääräävästä oma-aloitteisesta gourmeekokista on tullut mitään aikaan saamaton laiskimus joka ei osaa päättää mitä antaisi lapsille iltapalaksi jos en ole kotona. Noin niinkuin karrikoidusti sanottuna.



Lapset ovat nyt 4- ja 6-vuotiaita, joten koen että minullakin voi olla joku oma juttu tai harrastus kunhan varaan aikaa myös yhdessä oloon. Saman suon miehellekkin.



Yhteistä aikaa meillä on iltaisin ja joskus harvoin lastenhoitaja saadaan, mutta kokemukset yhdessä olosta ovat olleet viimevuoden aikana niin huonoja ettei paljon innosta. Mennyt lähinnä riitelyksi tai ainaikin asioiden vatvomiseksi.



Ilo on kadonnut meidän suhteesta. Arki ei toimi. Menkää jollekkin parisuhdeneuvojalle joku sanoi. Ei sinne niin vaan mennä. Ajan saa pitkän ajan päähän ja ongelma on tässä ja nyt koko ajan.



Onko olemassa ihmisiä joilla kaikki tämä on saatu toimimaan? Tiedän että moni eroaa tässä vaiheessa. Muutokset poikivat lisää muutoksia...



Kumpikaan meistä ei kuitenkaan varsinaisesti haluaisi erota nyt. Paljon on hyvää takana ja voisi olla edessäkin. Pitäisi vaan hyväksyä muutokset toisessa ja katsoa löytyykö yhteistä suuntaa. Mutta arki tuntuu nielevän niin paljon voimia ettei kertakaikkiaan jaksaisi ajatella.



Ehkä odotin liikoja että saisin nyt taustatukea elämänmuutoksessa mieheltäni ja petyin.



Mies varmaan luuli että pysyn samanlaisena perheelle ja miehelle omistautuneena vaikka palaankin töihin ja pettyi kun en olekkaan sellainen.



Kertokaa ajatuksia!