Miten te raskauspahoinvoinnista kärsineet olette pystyneet tekemään monta lasta
Nyt vaan sellanen olo että haluis ton sikiön ulos ja normaalin olotilan takas 🤢
Kommentit (14)
Kannustavia kommentteja kaivataan 😔🙂
Se on minulla ainakin huomattavasti hiipunut myöhemmissä raskauksissa.
Jaa, en tiedä. Ekassa raskaudessa pahoinvointi oli maltillista, joskaan ei sekään kivaa ollut. Pari viikkoa oksensin naama petekialla; joka oksennuksella tuntui, että tähän mä nyt tukehdun. Toisessa raskaudessa en muista pahoinvointia olleen ollenkaan. Onneksi!
Haluaa lasta niin paljon että sitä kävelee vaikka helvetin läpi. Sitähän tuo raskauspahoinvointi pahimmillaan on. Yhä uudestaan ja uudestaan. Palkinto odottaa lopussa.
Vierailija kirjoitti:
Se kummasti unohtuu kun lapsi on syntynyt. Niinkuin moni muukin asia. Jos ei unohtuisi, kenelläkään ei olisi useampaa lasta.
No, mulla on hyvä muisti ja yksi lapsi :)
Laskettuun aikaan enää 7 päivää. Muistan, että pahoinvointi loppui viikolla 17. Olen unohtanut tuon ajanjakson.
Samaa oon miettiny ja mulla on monta😁 Sen tosiaan unohtaa ja jotenkin sen kestää kun tietää "palkinnon". Kait sitä on toivonu, että seuraavalla kerralla ei voi olla niin paha olo...vaikka se pahenee mitä enemmän raskauksia yleensä.
En osaa sanoa mikä auttas ku mullakaan ei auttanut kuin aika, se maaginen 12- 14 viikkoa jo alko helpottaa. Tyhjä vatsa se pahin syödä pitäisi yrittää, kokeile vaikka mehujäätä imeskellä tai jääpaloja. Tsemppiä ja onnea raskaudesta!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se kummasti unohtuu kun lapsi on syntynyt. Niinkuin moni muukin asia. Jos ei unohtuisi, kenelläkään ei olisi useampaa lasta.
No, mulla on hyvä muisti ja yksi lapsi :)
Sama! Oksensin viikolle 20 asti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se kummasti unohtuu kun lapsi on syntynyt. Niinkuin moni muukin asia. Jos ei unohtuisi, kenelläkään ei olisi useampaa lasta.
No, mulla on hyvä muisti ja yksi lapsi :)
Mulla oli ensimmäisen kanssa koko raskauden ajan huono olo ja pahoinvointia… kuin olisin haistellut jatkuvasti palavaa muovia.
Seuraavat raskaudet olivat helpommat. Alussa hieman pahoinvointia.
Toinen lapsi ei kysynyt saako tulla kun tulin aika pian esikoisen jälkeen raskaaksi ehkäisystä ja täysimetyksestä huolimatta. Ei ollut pahoinvointia yhtään koko aikana. Esikoista odottaessa oli oksennettu rv 20 asti. Kolmatta tehdessä arvelin että on 50/50 miten käy ja sitten saikin oksentaa rv 22 asti.
Oksensin 8kk raskaudestani päivittäin, loppuraskaudessa ei ollut niinkään kyse pahoinvoinnista vaan siitä, että maha-asukki päätti potkia mahalaukkua tai kääntää kylkeä yleensä aina kun söin jotain. Jatkuvasti närästi, ihan kamalaa. Iho oli huonommassa kunnossa kuin koskaan elämässäni, vaikka hoidin luomutuotteilla säännöllisemmin kuin koskaan. Edes teininä ei iho kukkinut sillä tavalla. Täytyin ilmasta niin, että kipeää teki ja pierin koko raskauden niin ettei paljoa huvittanut sosiaalinen olla. Järkyttävä ummetus koko raskauden, vaikka söin kuitua enemmän kuin keskiverto suomalainen - no eihän se sisällä pysynyt :D Nukkuminen oli tosi vaikeaa. Kauheaa väsymystä aika ajoin. Ja sitä rataa, ärsytti kuullakaan miten joku koki raskauden elämänsä ihanimmaksi ajaksi ja puhui jostain hehkumisesta! Oli kyllä hehkut kaukana! Ja sitä jatkuvaa roikkumista ja asioiden mittailua! Ei tuntunut keho enää ollenkaan omalta. Synnytystä tosiaan odotin hartaasti, pelätä en osannut. Se olikin helpoin osa raskautta, voisin synnyttää vaikka 10 kertaa jos voisin välttää itse raskausajan :D nopea ja ilman epiduraalia. Mutta niin, ei mikään tuosta unohdu, muistan oikein hyvin miten inhottavaa oli. Nyt tiedän kuitenkin myös miten upeaa äitiys on, vaikka oli 5kk koliikki ja vaikka on luonteeltaan vaativa ja haastava tapaus, mikään ei muuta sitä että on myös rakkainta maailmassa. Raskaus ei ole helppoa, mutta kyse on kuitenkin lyhyestä ajasta elämäntiellä kun vertaa siihen mitä äitiys (toivottavasti pitkä elämä) on. Äitiys ei ole helppoa, se on vaikeinta mitä olen tehnyt - mutta mikään kokemus tai ihmissuhde koskaan ei ole kasvattanut minua yhtä paljon ja vauhdilla kuin äitiys on. En tiennyt miten paljoon venyn (vaikka usko kun sanon, minua on elämä venyttänyt, eikä ole ollut helppo matka), miten aikaansaava voin olla, miten tehokkaasti osaan käyttää 24h vuorokaudessa, miten paljon voin rakastaa. Enkä minä ollut teini kun sain lapsen, vaan 31 vuotias :D nyt toinen suunnitteilla niin, että syntyisi about kun eka täyttää 3 vuotta.
Ja miten ihmeessä jaksatte lapsiarjen ja pahoinvoinnin yhdistelmän?? Itsellä esikoinen tulossa ja oon vittuuntunu kaikkeen tän pahoinvoinnin takia, mieskin ärsyttää kun siittää vaan ja saa jatkaa normaalia elämäänsä
Vierailija kirjoitti:
Ja miten ihmeessä jaksatte lapsiarjen ja pahoinvoinnin yhdistelmän?? Itsellä esikoinen tulossa ja oon vittuuntunu kaikkeen tän pahoinvoinnin takia, mieskin ärsyttää kun siittää vaan ja saa jatkaa normaalia elämäänsä
Ei sitä varmaan kukaan ihan aina koe jaksavansakkaan, mutta päivät kuluu ja jossain kohtaa helpottaa. Joskus vielä miettii kaihoisasti aikaa kun lapset oli pieniä ja ihmettelee miten siitä kaikesta selvittiin :D
Mies on syytön siihen, että luonto määrää naisen kantamaan lapsen maailmaan. Epäreilulta se saa tuntua, välillä tuntui itsestäkin. Mutta osallista miestä muutoin. Tekee sulle ruokaa, hieroo sua ym. Mikä tuntuu susta hyvältä. Mies voi kyllä osallistua raskausaikaan olemalla naisensa tukena. Pyydä rohkeasti.
Se kummasti unohtuu kun lapsi on syntynyt. Niinkuin moni muukin asia. Jos ei unohtuisi, kenelläkään ei olisi useampaa lasta.