Lue keskustelun säännöt.
Te, ketkä kirjoitatte/olette kirjoittaneet päiväkirjaa, missä säilytätte niitä?
30.03.2022 |
Olen 11-vuotiaasta 26-vuoteen pitänyt päiväkirjoja. Edelleen kirjoitan, ehkä pari kertaa vuodessa. Päiväkirjoja on kertynyt liki kymmenen kirjaa.
Nyt on alkanut ahdistamaan, että joku voisi periaatteessa lukea näitä. Vaikka olen piilottanut ne, pelkään silti.
Vanhoja päiväkirjoja on välillä hauskaakin lukea, mutta noloa/häpeällistä, ja välillä hyvinkin surkeaa. Mietin, pitäisikö vaan hävittää kaikki kirjat, miten?
Alkaako kaduttaa vanhemmiten, että olen hävittänyt ne, vai olisinko vaan tyytyväinen, että moiset kirjat on jo multaa.
Missä säilytät vanhat päiväkirjasi? Olisiko maailmanloppu, jos joku lukisi niitä? Vai oletko sen sijaan tuhonnut ne, ja jos olet, miten?
Kommentit (20)
Mä hävitin kaikki päiväkirjani kun äitini luki niitä salaa jatkuvasti, kanteli isälle mitä niissä luki ja sain sitten selkääni. Oli siis kamala lapsuus, väkivaltaiset vanhemmat ja ne päiväkirjat oli mun ainoa pakopaikka. Sitten tuhosin ne siinä 18v iässä, asuin siis 19v ikään asti kotona. Sen jälkeen en enää kirjoittanut koskaan sillä pelkään yhä että joku lukee.
Nyt harmittaa valtavasti! Mutta silloin ei ollut mitään muuta keinoa, äiti tiirikoi lukitun lipaston laatikonkin auki. Ei ollut mitään mihin olisin piilottanut ne.
Olisinpa saanut jotenkin säästettyä ne. Todella harmittaa jälkikäteen. Älä sinä tee samaa virhettä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
@1 omissa päiväkirjoissa on suurimmaksi osaksi omia tuntemuksia, miesjuttuja, sitten kaikesta masennukseen, kolmenkympin kriiseihin ja valitusta kavereista. Eli ei kenenkään silmille sopivaa. Sen takia olen miettinyt, miten voisin tuhota ne.
Siis joskus on hauska palata kirjoissa vanhojen ihastusten ja ajatusten pariin, mutta en tiedä, kai ilmankin niitä selviäisin.
Hyvä kysymys! Itse asun yksin ja tuolla ne kaapissa lojuvat, mutta olen kyllä miettinyt samaa että mitä jos joku joskus lukisi... Jos näin käy, niin toivottavasti vasta sitten kun minusta on aika jättänyt. No eipä niissä varmaan lopulta oikeasti mitään kuolemanvakavia juttuja ole...
Luin kerran päiväkirjani läpi. Vuodet 1980-2000, noin suunnilleen. Käsiala surkeaa, moni ei varmaan saa selvää. Mitä suurempia rakkauksia ollut, sen vähemmän olin kirjoittanut. Viittaukset ihmisiin usein outoja, en itsekään muistanut. Tietsikoiden yleistyessä työjuttuja kuvailtu enemmän kuin baarireissuja.
En siis pelkää, vaikka joku lukisi niitä. Ihan tos kirjahyllyssä ovat.
Ajattelin joskus laittaa ne isoon lootaan. Lappu päälle: poltetaan kuolemani jälkeen
Olen kirjoittanut myös runoja. Niitä on kans päiväkirjoissa. Haluan säilyttää.
Ole onnellinen jos olet kyennyt ilmaisemaan itseäsi. Omassa kodissa vainoharhainen insesti-isä kaivoi kaiken, aivan kaiken. Piti pelossa. Myös äiti tyhmä ja rajaton. Käänsi kaiken minua vastaan. Ei ollut mitään omaa. Ei mitään unelmia.
Aikuisena yritin kirjoittaa jotain mutta ei tullut sanaakaan. En osaa kirjoittaa itsestä mitään. Ainoa kouluaine mikä oli hyvä, äidinkielen aine. Mutta en ole kirjoittanut en mitään paitsi tänne joskus. Väkivaltainen exäkin oli vihainen kun ei löytänyt päiväkirjaani. Kun sitä ei ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samoja mietteitä ja pelkoja. Äiti salaa luki ja laverteli ympäri. Aiheutui paljon vahinkoa. Tallessa on ja lappu päällä et kuoleman jälkeen hävitettävä heti. Tuossa laatikko vieressä kun oon niitä nyt lueskellu, pahaa tekee. Toisaalta haluaisin tuhota ne itse, mutta toisaalta itselle tärkeää tallennetta ei raaskis tuhota jos sitten alkais kaduttaa, ihan hyvä välillä palata kirjoituksiin. Vaikea tilanne. Hyvä aihe puhua ketjussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuoruusajan juttuja on hauska lukea, koska etupäässä sen ajan vaikeudet olivat omalla kohdalla aika heppoisia (vaikka toki silloin ihan kamalilta tuntuivatkin). Vedet silmissä ollaan naurettu kun olen lukenut niitä ääneen sellaisille ystäville, joita olen siellä maininnut.
Myöhemmin aikuisena olen jatkanut kirjoittamista, mutta todennut että ei päiväkirjaa kuitenkaan voi kirjoittaa rehellisesti, syvällisesti - juurikin siitä syystä, että jos joskus jostain syystä ko. perheenjäsen (puoliso, lapset) niitä lukevat. En sitä haluaisi, esim jos on ollut todella vaikeaa ihmissuhteissa tjs. Kirjoitetun tekstin voi sitten ymmärtää ihan väärin, jos on vaikka vihapäissään kirjoittanut.
Eli niitä syvimpiä tuntojani en kuitenkaan uskalla mihinkään kirjoittaa. Tai jos kirjoittaisin, en ainakaan niitä säilyttäisi enää.
Tuhosin päiväkirjani. Muistan kyllä kaiken mitä niissä oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älkää hävittäkö päiväkirjojanne. Talteen jonnekin vintin perukoille tai yläkaapin takaosaan.
Olen kirjoittanut päiväkirjoja 30 vuotta. Tallessa minulla on vain muutama itselle merkityksellisin ja pari viimeisintä. En muutenkaan säilytä muistoesineitä, vaan olen hetkessä eläjä.
Vuoden, parin välein luen läpi viimeisimmät kirjat. Sen jälkeen saatan repiä talteen muutaman tärkeimmän sivun ja polttaa loput. Se on vapauttavaa. Kirjoittaminen tekee tehtävänsä kirjoitushetkellä. En kirjoita tulevaisuutta varten - joskus yritin, eikä se teksti ollut samalla tavalla rehellistä kuin oman ajattelun ymmärtämiseksi kirjoitettu.
Säilytän kirjoja lipaston laatikossa. Mieheni kunnioittaa yksityisyyttäni. Jos tietäisin äitini, siskojeni tai ystävieni tulevan kylään pidemmäksi aikaa, piilottaisin kirjat varmaan paikkaan ihan kokemuksien vuoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuhosin päiväkirjani. Muistan kyllä kaiken mitä niissä oli.
Sitä ei osaa kuvitella että joku päivä ei muistaisi kaikkea minkä nytkin.
Vierailija kirjoitti:
Nuoruusajan juttuja on hauska lukea, koska etupäässä sen ajan vaikeudet olivat omalla kohdalla aika heppoisia (vaikka toki silloin ihan kamalilta tuntuivatkin). Vedet silmissä ollaan naurettu kun olen lukenut niitä ääneen sellaisille ystäville, joita olen siellä maininnut.
Myöhemmin aikuisena olen jatkanut kirjoittamista, mutta todennut että ei päiväkirjaa kuitenkaan voi kirjoittaa rehellisesti, syvällisesti - juurikin siitä syystä, että jos joskus jostain syystä ko. perheenjäsen (puoliso, lapset) niitä lukevat. En sitä haluaisi, esim jos on ollut todella vaikeaa ihmissuhteissa tjs. Kirjoitetun tekstin voi sitten ymmärtää ihan väärin, jos on vaikka vihapäissään kirjoittanut.
Eli niitä syvimpiä tuntojani en kuitenkaan uskalla mihinkään kirjoittaa. Tai jos kirjoittaisin, en ainakaan niitä säilyttäisi enää.
Tuo vedet silmissä nauru❤
Olin rilluuvuosina kaveriporukan ainoa kirjoittaja. Toki kirjoittelin myös kaverieni seikkailuista. Sitten tuli tavaksi, että he kysyi multa, milloin mikäkin ihastus kellä oli...
Ja ikuinen vääntö siitä, saako jälkikäteen lisäillä tekstiä... naurua riitti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuhosin päiväkirjani. Muistan kyllä kaiken mitä niissä oli.
Sitä ei osaa kuvitella että joku päivä ei muistaisi kaikkea minkä nytkin.
Menee jo ehkä vähän off topic mutta:
Onko muistaminen lopulta tarpeellista?
Olen paljon tekemisissä vanhusten kanssa ja olen huomannut heitä olevan pitkälti kahta tyyppiä. Toiset haluavat elää tässä hetkessä, toiset muistoissa. Ensiksi mainituilla on lähinnä fyysistä kremppaa mutta he ovat mieleltään joustavampia, hyviä sopeutujia ja hetkessä eläjiä. Monelle nostalgikolle taas kehittyy muistisairautta tai ihan vaan menneeseen juuttunut mielenmaisema. He tykkäävät muistella kouluaikojaan, käydä läpi vanhoja tavaroita, valokuvia jne. He myös surevat menetettyjä tavaroita, ihmisiä ja paikkoja, kunnes unohdus heidät siltä pelastaa.
Tämä on ehkä subjektiviinen, yksinkertaistettu näkemys mutta ei ihmisen ole tarkoitus roikkua menneessä. Muistamme sen, mikä on tarpeen. Yksittäiset muistot sulautuvat kokonaisuudeksi. Päiväkirja voi palauttaa mieleen jotain ilahduttavaa mutta on väärin sanoa, että tämä olisi kaikille tärkeää tai kenellekään välttämätöntä.
Ihmisen kannattaa tunnistaa oma perusluonteensa, että voi suhtautua vapaammin esineisiin, muistoihin ja perinteisiin tapoihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuhosin päiväkirjani. Muistan kyllä kaiken mitä niissä oli.
Sitä ei osaa kuvitella että joku päivä ei muistaisi kaikkea minkä nytkin.
Menee jo ehkä vähän off topic mutta:
Onko muistaminen lopulta tarpeellista?Olen paljon tekemisissä vanhusten kanssa ja olen huomannut heitä olevan pitkälti kahta tyyppiä. Toiset haluavat elää tässä hetkessä, toiset muistoissa. Ensiksi mainituilla on lähinnä fyysistä kremppaa mutta he ovat mieleltään joustavampia, hyviä sopeutujia ja hetkessä eläjiä. Monelle nostalgikolle taas kehittyy muistisairautta tai ihan vaan menneeseen juuttunut mielenmaisema. He tykkäävät muistella kouluaikojaan, käydä läpi vanhoja tavaroita, valokuvia jne. He myös surevat menetettyjä tavaroita, ihmisiä ja paikkoja, kunnes unohdus heidät siltä pelastaa.
Tämä on ehkä subjektiviinen, yksinkertaistettu näkemys mutta ei ihmisen ole tarkoitus roikkua menneessä. Muistamme sen, mikä on tarpeen. Yksittäiset muistot sulautuvat kokonaisuudeksi. Päiväkirja voi palauttaa mieleen jotain ilahduttavaa mutta on väärin sanoa, että tämä olisi kaikille tärkeää tai kenellekään välttämätöntä.
Ihmisen kannattaa tunnistaa oma perusluonteensa, että voi suhtautua vapaammin esineisiin, muistoihin ja perinteisiin tapoihin.
Ap täällä, ihan hyvän ajatuksen heitit. Itsekin olen vanhusten kanssa tekemisissä, ja olen kanssa huomannut samaa kuin sinä. Uskon olevani vanhana just sellainen, joka on vanhoissa asioissa kiinni 😅. Mutta joo, en tiedä, onko fiksua just säilyttää vanhat päivyrinsä. Muistais vaan, mitä muistaisi.
Luin just päiväkirjaani vuodelta 1984. Kesällä oli suuri rakkauteni, niin pakahduttava, etten hetkeäkään voinut kuvitella elämääni hänen kanssaan. Muistan huikaisevan ilon, kivun ja ikävän. Tuntui ettei kanssaan voi olla, ei ilmankaan elää.
Päiväkirjassa koko suuri rakkauden kesä oli kuitattu muutamalla sivulla. Tuskin nimeään oli mainittu. Ei tarvinnutkaan. Kaikki muistan silti.
Runoja kirjoitin tuosta ajasta paljon. Joitain on julkaistukin.
Vierailija kirjoitti:
Mä hävitin kaikki päiväkirjani kun äitini luki niitä salaa jatkuvasti, kanteli isälle mitä niissä luki ja sain sitten selkääni. Oli siis kamala lapsuus, väkivaltaiset vanhemmat ja ne päiväkirjat oli mun ainoa pakopaikka. Sitten tuhosin ne siinä 18v iässä, asuin siis 19v ikään asti kotona. Sen jälkeen en enää kirjoittanut koskaan sillä pelkään yhä että joku lukee.
Nyt harmittaa valtavasti! Mutta silloin ei ollut mitään muuta keinoa, äiti tiirikoi lukitun lipaston laatikonkin auki. Ei ollut mitään mihin olisin piilottanut ne.Olisinpa saanut jotenkin säästettyä ne. Todella harmittaa jälkikäteen. Älä sinä tee samaa virhettä!
Ahne sukupolvi on sairasta, julmaa ja töykeää väkeä.
Mitä haittaa jos kuoleman jälkeen joku lukee ja viisastuu.
Teinien ei kannata kirjoitella kauheasti (ainakaan mitään hyvin salaista), yleensä JOKU tonkii sen esiin patjan alta tai laatikosta, osa äideistäkin tekee niin vaikka olisi muka viaton tai poikkis. Aikuisena varmaan helpompi lukita sellaiset jonnekin, jos kirjoittaa, paitsi miesystävät tiirikoi.
Säilytän päiväkirjojani isossa korissa olohuoneen kirjahyllyssä. Teoriassa mieheni voisi lukea niitä, mutta en usko että häntä kiinnostaa. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän minua kiinnostaa, lukeeko joku päiväkirjojani. Oikeastaan yksi syy, miksi olen ne säilyttänyt, on se, että jälkikasvuni voi joskus halutessaan lukea elämästä 2000-luvulla. Joissain päiväkirjoissa on osioita, joita en haluaisi kenenkään lukevan, olen miettinyt niiden sivujen tuhoamista, mutta lieneekö sillä nyt niin merkitystä oikeasti.