Vauva lyhyessä parisuhteessa?

Kysyt täältä, siis epäilet.

Riittääkö? Kenpä tietää.

Vauvan syntymä on kuitenkin niin valtavan iso mullistus parisuhteessa että monet pitempäänkin harkinneet ovat joutuneet vaikeiden päätösten eteen.

Sitä ei tajua miten paljon pieni lapsi vaatii, niin henkisiä kuin fyysisiäkin voimavaroja ja miten se vaikuttaa parisuhteeseen. Kyseessä valtava elämänmuutos. Mikään ei jää ennalleen.

Pelkkä innoissaan olo ja vaaleanpunaisissa pilvilinnoissa liitely ei riitä.

Lapsi tulee kuitenkin olemaan siinä, ei ole palautusoikeutta vaikka minkälaiseen elämäntilanteeseen joutuisi. Siihen täytyy varautua ja olla varma että jaksaa, tuli mitä tuli.

En halua pelotella enkä masentaa, tehty mikä tehty. Nyt pitää sitten kasvaa henkisesti vanhemmuuteen ja sen tuomiin haasteisiin, molempien. Pelkkä intoilu ei pitkälle kanna. Toisaalta jos olette molemmat vastuuntuntoisia  ja kypsiä ja motivoituneet lapsen tuloon ja realistisesti asennoituneet, voi todella hyvinkin mennä. 

Nämä on niitä elämän kovia tosiasioita jotka myös pitää ottaa huomioon sen ohella vaikka lapsi olisi miten toivottu.  Voimia ja jaksamista.

Ette te ole ensimmäinen ettekä viimeinen pari, jolle käy noin.

Olennaisista on haluatko sinä sen lapsen, sillä sinä sen kannat ja synnytät ja myös hoidat, jos suhde kariutuukin. Ei se toisaalta mikään automaatio ole, että lyhyt suhde kaatuu tuohon. Teillä on hyvät mahdollisuudet onnistua suhteessa.

Miehiään nainen monesti katuu, mutta harvemmin lapsiaan. Rakkaus mieheen loppuu monesti, mutta ei koskaan omaan lapseen, jos vaan normaali ihminen on äitinä.

Älä mieti tätä asiaa parisuhteen kannalta, vaan siltä kannalta, millaista on tulevaisuus kun sinulla on lapsi. Saat rakastaa lasta. Kaikki ne valvotut yöt, paskapyllyn pesut ym. kuittautuu arjen pikku harmeina, kun pikkuinen kietoo kätesi kaulaan ja sanoo: äiti minä lakattan tinua. Kun saat tarhasta kuvan, jonka lapsesi on piirtänyt ja siinä on hän ja äiti auringonpaisteessa. 

Usko pois vaan. 

Tässä yhtälössä on se esikoinenkin. Häntä rakastan enemmän kuin mitään ja mietin kuinka tämä häneen tulee vaikuttamaan. Kaikki tapahtuu niin äkkiä ja koko homma tuntuu vähän hullulta. En ole varma ymmärtääkö nykyinen mieheni kuinka suuren vastuun joutuu ottamaan myös esikoisestani ja kun minä en minkäänlaista eriarvoisuutta siedä lapsien välillä. Elin itse sellaisen lapsuuden jossa siskoni ja minun välissä oli isäpuoleni toimesta todella paljon eriarvoisuutta.

Normaalisti olen isoissa päätöksissä enemmän järkeen ja loogiseen ajatteluun perustava, vaikka pohjimmiltaan tunneihminen. Nyt tekisi toisaalta mieli hypätä molemmat jalat edellä.

Ap

Katso vastauksia niistä aiemmista ketjuistasi. Olet selvästi epävarma tilanteeseen joten hanki abortti.

Me oltiin tunnettu nelisen kuukautta kun olin raskaana ja ihan suunnitellusti. Nyt kuulostaa täysin hullulta mutta silloin tuntui että tässä on loppuelämän parisuhde ja oli kuin oltaisiin tunnettu pitempäänkin.

Neljätoista vuotta myöhemmin tuntuu edelleen samalta. Toinen lapsikin tehtiin. Tosin hän on vasta 4-vuotias eli siinä oli hieman väliä.

Minulla oli myös lapsi aiemmasta suhteesta. Hän oli aika pieni. Ihan parivuotias. Mies otti hänet heti omakseen ja on kohdellut kaikkia tasapuolisesti. Kaikki kutsuu häntä isäksi. Mentiin aikanaan naimisiin ja kaikilla sama sukunimi eli käytännössä ollaan ihan ydinperhe.

Joitakin vuosia meidän ekan lapsen syntymän jälkeen mietin tuliko aikanaan hätiköityä mutta onneksi jäin suhteeseen ja nyt menee paremmin kuin koskaan.

Itse ajattelen että ennemmin se pitkä ja lapseton suhde kokee kriisin kun vauva syntyykin. Ovat tottuneet olemaan vain kahdestaan ja sitten pitää opetella että ei kaikki menot sun muut enää olekaan niin helppoja.

Te hyppäätte suoraan siihen perhe-arkeen.

Meillä alkaa kuopusta lukuunottamatta olla jo isot lapset ja nyt on ollut aikaa toisillemme kunnolla. Tuntuu kuin elettäisi uudestaan sitä "alkuhuumaa" kun on alettu taas päästä yhdessä (kaksin) tekemään asioita.

Elämästä ei koskaan tiedä eli harvemmin näitä päätöksiä järjellä pystyy edes tekemään.

Nauti nyt ja elä hetkessä!

Vierailija kirjoitti:

Me oltiin tunnettu nelisen kuukautta kun olin raskaana ja ihan suunnitellusti. Nyt kuulostaa täysin hullulta mutta silloin tuntui että tässä on loppuelämän parisuhde ja oli kuin oltaisiin tunnettu pitempäänkin.

Neljätoista vuotta myöhemmin tuntuu edelleen samalta. Toinen lapsikin tehtiin. Tosin hän on vasta 4-vuotias eli siinä oli hieman väliä.

Minulla oli myös lapsi aiemmasta suhteesta. Hän oli aika pieni. Ihan parivuotias. Mies otti hänet heti omakseen ja on kohdellut kaikkia tasapuolisesti. Kaikki kutsuu häntä isäksi. Mentiin aikanaan naimisiin ja kaikilla sama sukunimi eli käytännössä ollaan ihan ydinperhe.

Joitakin vuosia meidän ekan lapsen syntymän jälkeen mietin tuliko aikanaan hätiköityä mutta onneksi jäin suhteeseen ja nyt menee paremmin kuin koskaan.

Itse ajattelen että ennemmin se pitkä ja lapseton suhde kokee kriisin kun vauva syntyykin. Ovat tottuneet olemaan vain kahdestaan ja sitten pitää opetella että ei kaikki menot sun muut enää olekaan niin helppoja.

Te hyppäätte suoraan siihen perhe-arkeen.

Meillä alkaa kuopusta lukuunottamatta olla jo isot lapset ja nyt on ollut aikaa toisillemme kunnolla. Tuntuu kuin elettäisi uudestaan sitä "alkuhuumaa" kun on alettu taas päästä yhdessä (kaksin) tekemään asioita.

Elämästä ei koskaan tiedä eli harvemmin näitä päätöksiä järjellä pystyy edes tekemään.

Nauti nyt ja elä hetkessä!

Hei kiitos tästä vastauksesta! Kiva kuulla tällainenkin lopputulos, ihana kun teillä mennyt noin. Itselläni ei ole mitään ruusuista kuvitelmaa vauva-arjesta, mutta miehestäni en oikein tiedä. Tämä olisi hänen esikoisensa. Sisaruksillaan on toki lapsia ja kuulemma paljon hoitanut vauvasta asti, että ehkei ihan utopistinen näkemyskään. En edes harkitsisi vauvan pitämistä ellei olisi tätä selittämätöntä tunnetta, sellaista mitä ei ole koskaan tullut kenenkään kanssa( ja olen ollut myös monta vuotta parisuhteessa aiemmin johon esikoinen syntyi). Tahtoisin luottaa ja uskoa, mutta kyllä silti pelottaakin.

Ap

Minulla ap oli aivan identtinen tilanne kanssasi: seurustelua takana alle vuosi, minulla ennestään yksi lapsi, miehelle eka ja tämä aivan innoissaan raskaudesta.

Minä aloin miettimään liikaa enkä halunnut pitää lasta. Mies ymmärsi eikä missään vaiheessa painostanut. Suurin pelko oli joutua mahdollisesti yksin vastuuseen taas. Siinäpähän sitä sumplisi kahden eri miehen kanssa lasten asioita jos erottaisiin..

Vierailija kirjoitti:

Minulla ap oli aivan identtinen tilanne kanssasi: seurustelua takana alle vuosi, minulla ennestään yksi lapsi, miehelle eka ja tämä aivan innoissaan raskaudesta.

Minä aloin miettimään liikaa enkä halunnut pitää lasta. Mies ymmärsi eikä missään vaiheessa painostanut. Suurin pelko oli joutua mahdollisesti yksin vastuuseen taas. Siinäpähän sitä sumplisi kahden eri miehen kanssa lasten asioita jos erottaisiin..

Oletko siis jo keskeyttänyt raskauden ja kaduttaako se sinua, kun sanoit että " aloit miettiä liikaa". Minunkaan mieheni ei tosiaan painosta mihinkään ja olen sanonut että takaportin pidän vielä auki keskeytykseen jos alkaakin liikaa ahdistamaan ja tuntuu väärältä sittenkin.

Ap

Up

Miksi ihmeessä annat elämäsi tärkeimmän päätöksen sekopäisen vauvapalstan revittäväksi?

Kuulostaa että sisimmässäsi kuitenkin haluat lapsen ja koska sulla jo esikoinen on tiedät kyllä millaista lapsenhoito on ja onko sinusta äidiksi. Jos mieskin haluaa lasta en näe tässä tapauksessa mitään varsinaista syytä aborttiin vaikka yleisesti olen aina abortin kannalla. Toki on aina riski että mies toteaa että perhe-elämä ei sovikkaan hänelle ja lähtee, mutta pidmepikin parisuhde voi lapsen myötä päätyä eroon. Etukäteen ei voi oikeen koskaan tietää miten suhde tulee kestämään noin ison muutoksen.  

Nainen joutuu aina miettimään ja varautumaan siihen, että kasvattaa lapsensa yksin.

Olipa parisuhde lyhyt, pitkä, avioliitto, avoliitto, mikä tahansa.

Asioista voi keskustella ja sopia miehen kanssa vaikka kuinka paljon, pitkään, fiksusti ja aikuisesti ja jos miehestä sitten siltä tuntuukin, voi mies autuaasti pyyhkiä peffansa millään sopimisilla.

Lapseni ovat ihaninta mitä olen elämältä saanut, vaikka käytännössä olen ollut yksinhuoltaja lähes alusta saakka.

Tähän vain on naisen varauduttava.

Riippuu ihmisestä. Rakkaus on tahdon asia, se sanotaan jo vihkivalassa

No sepä tässä on ainoa syy miettiä sitä aborttia. Paljon painaa päätöksessä se että pelottaa jos jääkin yksin. Mietin vain että kuinka moni pitkässä parisuhteessa elävä ajattelee sen sitä kautta että yksin voi jäädä jo vauvan kanssa. Edellinen muksu syntyi pitkään parisuhteen suunniteltuna. Pieleen meni ja oikeasti sen miehen kanssa ei olisi koskaan pitänyt lasta tehdä, alkoholisti ja erittäin itsekäs kylmäkin mies. Mutta läheisriippuvaisena ja epävarmana se tuntui kuitenkin loogiselta jatkumolla.

Tämän miehen kohdalla tiedän että olen hänen kanssaan oikeista syistä ja käsitellyt paljon ongelmiani. Nykyään ehkä liiankin itsenäinen.

Ap

Pidä lapsi. Jos mies on virhevalinta, niin sitten on. Kyllä sä kahden lapsen kanssa pärjäät. Päätä että pidät tämän ja lapsiluku on sitten siinä?

Me oltiin tunnettu 2 kk, kun päätettiin että lapsi saa tulla. Ikää meillä oli 35 ja 39 vuotta. Nyt 5 vuotta myöhemmin odotamme perheeseemme 3 lasta.

Varmaan ihmiset ovat katselleet ja ihmetelleet meidän elämää, mutta mitä siitä. Me eletään onnellista perhe-elämää ja ollaan kiitollisia siitä, että löydettiin toisemme ja saatiin elämäämme vielä kauan kaivatut lapsetkin.