Olenko OUTO? Voiko olla bipolaarinen-mielialahäiriö ja pystyä itse kontrolloimaan sitä?

toinen samanlainen. onko sulla jotain lääkitystä?

olet varmaan outo, niin minäkin. usein olen miettinyt pitäsikö hakea apua, mutta sitten kun hulluus on ohi olen niin normaali etten koe mitään apua tarvitsevani.

onko muitakin?? :) jotenkin helpottavaa kuulla.



Ei ole lääkitystä, kun tunnen hallitsevani itseni, mutta toisinaan tuntuu, että olisi mielenkiintoista tuntea olevansa ns. normaali jos sellaista olotilaa on. Ja jos lääkityksellä päästäisiin normaaliin olotilaan, niin haluaisin kokea sen. Toisaalta on mukavaa olla energinen ja jaksaa tehdä sitä sun tätä, mutta sekin stressaa jos on esim luvannut suuret sunttärit lapselle ja ne stressaavat, eikä kehtaa tai voi peruuttaa. sitten itku silmässä väännetään ne tarjottavat kymmenille.

samantapaisia tilanteita useita, missä on hetken huumassa luvattu kuut taivaalta jollekin, ja sitten pakko toteuttaa kun luonne ei anna periksi luovuttaa.



miten teillä ilmenee?

siis todella mielenkiintoista olisi kuulla ja helpottavaa. :)

Mania vaan antaa ymmärtää niin.

tuntuu olevansa elämänsä vireessä. Saa aikaan vaikka ja mitä ja olo on hyvä. Muiden silmissä toiminta näyttää järjettömältä, eikä heidän neuvot auta, koska maaninen ei tunne olevansa sairas. Manian kääntöpuoli on se, että sitä seuraa aina masennus.

Tunnistin itseni. Olisin voinut pilkulleen samanlaisen tekstin kirjoittaa. En tosin ole koskaan ajatellut, että tälle voisi olla diagnoosia. Olen pitänyt itseäni hyvin, hyvin ailahtelevaisena.



Sairastin nuorena masennusta, jota hoidettiin terapialla ja lääkkeillä. Lopetin molemmat kesken, joten masennusta ei ole koskaan hoidettu "loppuun". Olen ajatellut, että tästä syystä masennus ja saamattomuus ajoittain pulpahtavat esille.

että on aivan normaalia. Kaikaillahan on hyviä ja huonoja päiviä.

Minusta kaksisuuntaiseen maniavaiheeseen kuuluu järjetön käyttäytyminen, mm. tilien shoppailu tyhjäksi, seksiä ventovieraiden kanssa yms.yms. On olemassa testejäkin, jolla sairautta yritetään seuloa.



En pidä itseäni maanis-depressiivisenä. Luulen, että en tunnista omia voimavarojani vaan yritän olla reipas ja aikaansaava. Toisaalta se antaa kicksejä, mutta toisaalta uuvun ja lopulta masennun, kun en olekaan niin jaksava mitä kuvittelin. Oletan, että muut ihmiset ovat aina jaksavia enkä ymmärrä miksi minä en ole.



Olen pyrkinyt tasoittamaan ns. maanista vaihetta asettamalla rajoja itselleni ja yrittämällä levätä touhuamisen ohella. Lisäksi kieltäydyn monista asioista uupumisen pelossa. Joskus ehkä liikaakin.



Minulla on ollut joskus masennus. Olen täydellisyyttä tavoitteleva, ns. kympin tyttö. Elämää ei vaan voikaan suorittaa.

kun arki pelaa, on yleensä vielä terveen puolella. Kaikillahan meillä noita vaihteluja on, niin kuin huomasit, aika moni tunnisti itsensä kirjoituksestasi.

itsestäni, etten osaa käsitellä elämässämme tapahtuvia pettymyksiä.

että jollakin joko on mielenterveyshäiriö tai sitten ei! Ap, et välttämättä sairasta kaksisuuntaista mielialahäiriörä, vaan sinulla voi olla vain joitakin sen piirteitä, eivätkä ne ole niin vahvoja kuin diagnosoidussa bipossa. Jos asia vaivaa sinua (ja teitä muitakin), ja haluaisit hoitoa, niin suosittelen lämpimästi käyntiä psykologin tai psykiatrin vastaanotolla :)

ja kannattaisi kysyä useammalta läheiseltä, myös lapsilta. Eivät he tietenkään sinulle kehtaa sanoa asiaa päin naamaa, mutta jos joku ulkopuolinen heiltä tiedustelisi niin sitten voisi saada realistisemman kuvan.

siinä se onkin kun pystyn hallitsemaan ja hillitsemään itseäni muiden seurassa, etteivät he edes tiedä tai osaa ajatella minun olevan muuta, kuin normaali, ahkera ja aikaansaava ihminen.

siksi ei kannata muilta juuriakaan kysyä. olen toki äkkipikainen jne. ja lapset sekä mies pitävät minua ehkä vain hieman temperamenttisena.



olen kuitenkin kertonut epäilyistäni mm. äidilleni, muttei hän oikeastaan näe touhuissani mitään kummallista. hän on itse terve, isä on epäillyt itsellään olevan paniikkihäiriötä ja jonkin sortin narsismia... itselläkin on ollut tuo narsistinen piirre vahva, mutta kun olen tietoisesti pyrkinyt siitä pois, niin olen onnistunut.

kyllä olisi mielenkiintoista käydä psykiatrilla, mutta totuus voikin olla tarua ihmeellisempi... se pelottaa. enkä jotenkin ole edes valmis mihinkään virallisiin diagnooseihin.

ja lisäksi mulla sama kuin muistaakseni 11:lla eli en osaa käsitellä pettymyksiä.



Olen monesti puhunut äidilleni epäilyistäni eli siis, että olisin masentunut tai jotenkin vaan kaikki ei nyt ole "normaalisti", mutta hän vähättelee aina puheitani... Eihän minulla ole oikeaa aihetta olla masentunut. Itse hän on ilmeisesti sairastanut masennusta aivokasvaimen leikkauksen jälkeen minun ollessa noin 2-4-vuotias, joten pistää joskus miettimään onko siinä osa syy minun käytökseeni esim. 3-vuotiaan poikani kanssa. Tunnistan itsestäni äidin sanat, äänensävyn jne.