Tositarina: Pois vanhemmilta opitusta ilkeydestä

Vanhemmillani oli ja on tapana mollata muita, arvostella muiden ulkonäköä, nauraa muille ja pilailla heidän kustannuksellaan. Kun olin lapsi, se nauratti minua. Tein sitä itsekin. Aikuisempana (teini-iässä) aloin ymmärtää, kuinka sairasta se on. Kuitenkin ne ajatukset tulivat vielä vuosia/lähes vuosikymmeniä päähäni. Saatoin mielessäni nauraa esim. suurihampaiselle ihmiselle ja miettiä, mitä kaikkea hauskaa me hänestä keksisimme. Samalla ymmärsin, kuinka vastenmielistä se oli. Nykyään en puhu pahaa kenestäkään, en tutuista enkä tuntemattomista. Tunnen empatiaa kaikkia erilaisia kohtaan. Esim. poikkeuksellisen suurihampaisesta ajattelen, onkohan häntä kiusattu asiasta, jolle ei itse voi mitään. Onko hän oppinut vihaamaan itseään muiden kommenttien vuoksi. Sellaisten, joita minäkin opin lapsena. Tunnen suurta syyllisyyttä lapsuudestani. Tunnen kaunaa vanhempiani kohtaan. Onneksi pääsin siitä, mutta voin sanoa että helppoa ei ollut.
Halusin vain kertoa tämän, jotta te vanhemmat mietitte, miten puhutte muista ihmisistä lastenne kuullen. Sillä voi olla suurikin välillinen vaikutus muihin ihmisiin.