Oma äitiys mietityttää...

Hei!



Onko teitä muita, jotka pohditte omaa äitiyttänne tosi syvällisesti ja pelkäätte, että teette jonkun suuren virheen? Luen itse yliopistossa alaa ja olen kolmen pienen lapsen äiti, mutta samalla mielenterveysongelmaisen äidin lapsi. Olen käsittänyt jo suuren osan ongelmista joita oma äitini on aiheuttanut (ristiriitainen kiintymyssuhdemalli, syyllisyyden istuttaminen lapseen kun lapsi tekee päätöksen, marttyyrius ja uhrina olo, tunkeutuminen ja sekaantuminen liiaksi lapsen elämään, oman ja selkeän minän puuttuminen tms.)



Koska olen tiedostanut suurimman osan ja osaan suhtautua omaan äitiini viileän "potilasmaisesti" (kuulostaa hirveältä, mutta minun on pakko suojellessani itseäni hänen kieroudeltaan ja epäluotettavuudeltaan), mietin että kuinka voin olla kyllin hyvä omilleni? Niissä ongelmatilanteissa, joita lasteni kanssa kohtaan, tiedän miten minulle on tehty, mutta itse en halua tehdä niin, joten olen joskus aika hukassa siitä mikä on normaalia ja mikä ei.



En hyväksy fyysistä koskemista lapseen, koska siinähän olen se malli itsekin. En pelottele (niin kuin minua on peloteltu), ja kuuntelen lapsia aidosti, olen läsnä kovastikin heidän kanssaan. Tunnen heidät todella hyvin, mutta välillä mietin, olenko liian kiltti? Lapseni uskaltavat raivota, uhmata ja kirota edessäni, mutta sen tiedän, että itse en omaan äitiini luottanut niin paljon, että olisin voinut noita asioita turvallisesti tehdä. Ohjaan aina kylmänviileästi että noin ei saa tehdä, en useinkaan suutu, koska en koe suuttumusta. Ymmärrän että he ovat lapsia.



Onko muita samanlaisia pohtivia....