Mitä voin tehdä kun vaan koko ajan huudan kiltille 2-vuotiaalleni? ov

Juuri tällaista keskustelua olin etsinytkin..Nyt toivoisin että en saa hirveää tuomio-ryöppyä niskaani kun tänne ongelmani sanelen.

Itsellä on ihan hirveä ja todella epäonnistunut olo tuon 2,5-vuoiaan pojan kanssa. Huudan ja olen todella ilkeä hänelle, myönnettäköön. Raivoan ja menetän hermoni ihan hetkessä, ihan pienestä, millon se heittelee kaikki lelut pitkin seiniä, millon kaatuu juomalasi matolle, millon puree pikkusiskoa, millon on mennyt tilkka pissiä housuun.. Tätä on jatkunut oikeastaan hänen syntymästään asti, joten ihan uusi juttu se ei ole. Ja kuinkahan moneen kertaan olen joutunut pohtimaan omaa käytöstäni ja mihin se juurensa johtaa. Toista lasta, 8 kk-tyttöä kohtaan olen taas hirveän kiltti, voisin vaan katsella häntä päivät pitkät kun hän on niin ihana ja suloinen, mutta sitten siihen tulee sotkemaan tuo kaamea 2-vuotias joka tuhoaa koko kodin ja mekkaloi ja kinuaa koko ajan jotain...

Tästä tuleekin hirveä vuodatus, mutta yrittääkseni pitää tämän lyhyenä, osaako joku sanoa voisiko tällainen "ongelma" juontaa juurensa siihen että esikoinen onkin poika, ja toinen on tyttö - pojan kanssa on mielestäni hirveän paljon vaikeampi olla kun taas tytön kanssa asiat sujuvat paljon helpommin?

Kulostaa niin avuttomalta, mutta jostain olen vain yrittänyt löytää vastausta pahaan olooni.

Olen huomannut että poika on alkanut pelkäämään minua, hän ikäänkuin kyyristelee seurassani ja vartioi reaktioitani koko ajan, myös leikin lomassa. ='(



Joka ilta manaan itseni syvimpään maanrakoon ja lupaan itselleni että huomenna en huuda, huomenna ollaan positiivisia, mutta kun on taas aamu, sama homma jatkuu, minua ärsyttää jo siinä vaiheessa kun poika herää ja alkaa kolistella. Pakotan itseni hymyilemään hänelle aamuisin. Miksi on näin?

Pystynkö muuttumaan? Miten?

mutta ajan myötä. Jos itsestä tuntuu tuolta, niin et voi käytöksellesi mitään.



toivottavasti tilanteesi paranee. Muistan kun itse erosin miehestäni ja HÄN huusi, raivosi, suoraan lapsiemme edessä.. oli järkyttävää katsottavaa, ehkä hän sen jälkeen älysi kun erottiin..

minulla auttoi se asioiden nollaaminen.

pahimmat omat pahat olot minulle tulee kun odotan että saan tehtyä enemmän asioita kuin realistisesti saankaan. Kerran muista yhden joulunalusajan kun piti leipoa yms, ja kädet oli taikinassa ja vessasta huudettiin että PYYHKIMÄÄN.

Olin kyllä surkea ja takakireä äiti silloin. Mielummin kaupan piparit ja iloinen olo kuin omattekemät ja täysin paska fiilis.

Eli vauva kainaloon ja sohvalle makaamaan ,isompi lapsi leikkii siinä vieressä tai on myös sohvalla ja juttelette mukavia. Karsi kaikesta, siivouksesta ruuanlaitosta ulkoilusta. Niin että voit olla vaan ottamatta mahd.vähän ylim.paineita. Toisille varmaan ulkoilu on hyväksi mutta itselle se pukemishössäkkä ja hikoilu yms.oli rasittavaa.

isomman lapsen hoitoonlaitto on aivan hyvä vaihtoehto. Tämä on sinun elämäsi, sinun lapsesi,sinun tilanteesi. Tee siitä itsesi näköinen ja oloinen, ota onnenpipanat ja helpotukset niistä asioista mistä suinkin voit.

Täällä samanlainen äiti, vaikka lapset 3v ja 5v.



Asuimme myös korvessa kun kuopus oli vauva ja isompi oli 2pv vkossa pvkodissa. En tuntenut lainkaan huonoa omaa tuntoa, koska tosiaan kävellen ei päästy puistoon tai toisten äitien luokse.

eli jos olen päivän pystynyt hillitsemään itseni, voin ostaa jotain kivaa itselleni, mistä tulee hyvä mieli. Heh, pitää kokeilla!

siis sillä tavalla, että nyt tiedän, etten ole ainoa. Meillä lähestyy lapsen synttärit ja on ollu viikon kipeänä.Huoli kova ja unenpuute vielä kovempi. Olen surkea leipomaan, pitäisi kuitenkin. Ja siivota. Kunnon joulusiivous.Pitäisi hankkia ne lahjat...vaihtaa verhot.. Käydä lapsen kanssa kylässä, ettei nyt ihan sekoa kotiin. Jossain kerhossakin olisi kiva käväistä, mutta en saa aikaiseksi. Ulkonakin pimeetä kun p***erei'ässä, eetei tiedä onko ilta vai aamu kun herää... huhhuh!!

Entäs jos päätätkin antaa pojalle halin joka kerta kun alkuperäinen reaktiosi on huuto? Pinnistele ihan tietoisesti.

Hyvä, että olet herännyt tilanteeseen. Jos voimat ovat jatkuvasti tosi lopussa, hae osa-aikaista hoitopaikkaa esikoiselle.

Itselläni on kolmivuotias, jota ei kyllä voi nimittää kiltiksi parhaalla tahdollakaan ;) ja silti huutamaan provosoituminen ja vajoaminen hävettää ja inhottaa joka ikinen kerta.



Oma taktiikkani on ollut yrittää ajatella niin paljon kuin mahdollista "lapsen ajatuksia", eli asettua paitsi hänen asemaansa myös hänen korviensa väliin siinä mielessä, miltä kommunikaatio hänestä mahtaa kulloinkin vaikuttaa.



Ja toinen juttu: sorrun aika ajoin ihan masentavalla tavalla kireissä ja toivottomalta tuntuvissa tilanteissa huutamaan. Siksi olen elänyt YKSI päivä kerrallaan. Jos pääsen päivän iltaan ilman että kertaakaan äyskäisen lapselleni, minulla on ihana olo ja juhlin sisäisesti saavutusta. Jos tulen huutaneeksi, pyydän anteeksi ja selitän (sen verran ja sillä tavalla kuin tuon ikäiselle pystyy) ja päätän, että huomenna on uusi päivä ja uusi yritys. Tällä tarkoitan sitä, että pyrin pois "taas-meni-pieleen-ei-musta-ole-kasvattajaksi" -epätoivoista, jotka hyvin helposti seuraavat, jos olen malttini menettänyt ja puhunut lapselle häntä arvostamattomalla tyylillä.



Ja välillä onnistun paremmin, välillä huonommin. En pääse täydelliseksi äidiksi - yritän kuitenkin paremmaksi ja ennen muuta vähähuutoiseksi.

Nyt voit muuttaa käytöstäsi. Itse aloin viime viikolla itkemään, kun 5v. sanoi minulle, että häntä itkettää kun olen sille koko ajan niin äksy, mutta vauvalle niin hellä. =(

Tajusin, että niinhän asia on. 5-vuotiaalla on tosi kovaa uhmaa ja joka asiasta saa tapella ja tulee oltua liian ankara ja äkäinen ihan turhastakin.

Nyt olen tarkoituksella ollut tyttöä kohtaan lempeämpi ja olen huomannut, ettei pinna enää edes kiristy niin helposti, kun etsii niitä hyviä puolia!

Kurja tilanne! Onhan teillä joka päivälle joku kerho tai meno, että pääsette pois kotoa? Saat hetken hengähtää, mutta mikä tärkeintä; siellä ihmisten ilmoilla sun on pakko keksiä muita keinoja kuin huutaminen. Helpottaa tajuta, että voi olla myös huutamatta, kun kotona tuntuu et se huuto on päässyt jo ja harkinta tulee vasta perässä.



Entä sinä itse? Onhan sulla säännölliset ruokailuvälit, ettei huuto tule nälästä ja alhaisesta verensokerista? Et ois ainoa äiti, joka on kiukkuinen ja huomaa sit vasta että on syönyt viimeksi tunteja sitten.



En mä osaa auttaa, lähettää vaan sulle virtuaalisesti voimia. Olen itsekin ollut tilanteessa, etten ollut lapselle reilu ja huusin ja pahaltahan se tuntui. Se korjaantui kun järjestin viikot etukäteen ohjelmaa, ja ulkoillaan heti aamusta paljon- mun paha olo ei pääse kertymään hallitsemattomaksi kun liikutaan ja ulkoillaan, ja lapsi nukahtaakin sit päikkäreille kun tullaan sisälle, joten saan vähän hengähtää.



Toivottavasti sulla kohta helpottaa, miehen kanssa ja tunteittesi kanssa!

Pystyisitkö palkkaamaan vaikka lastenhoitoapua muutamaksi tunniksi? Siis niin, että hoitaja vie esikoisen ulos leikkimään parina aamupäivänä viikossa tunniksi tai pariksi niin saat nukuttua vauvan kanssa.



Toinen mahdollisuus on se, että onko teidän naapurustossa ketään vanhempaa, jolla on suurinpiirtein samanikäinen lapsi kotona kuin teidän esikoinen? Voisitte sopia vaikka säännölliset leikkitreffit, niin että saisit sinä levättyä sillä aikaa vauvan kanssa.



Kolmas on se, että miksi pitää miehen tehdä pitkää päivää juuri silloin kun talossa on vastasyntynyt vauva ja äiti kovilla.

Kolmas on se, että miksi pitää miehen tehdä pitkää päivää juuri silloin kun talossa on vastasyntynyt vauva ja äiti kovilla.

Tuon takia juuri onkin välit kireät miehen kanssa.

Lähistöllä ei valitettavasti asu lapsiperheitä, asumme vähän korvessa. Ahdistaa olla jumissa neljän seinän sisällä. Kerhoja yms. ei ole kovin lähellä, eikä minulla ole autoa. Joten täällä kotona tosiaan ollaan jumissa, se ahdistaa. Tuntuu että 2v. kaipaisi enemmän virikkeitä.

ap

Ei se tajua miksi mamma on ensin ilonen ja sitten kiljuu jos vaikka kaataa maitolasin. :(



Relaa!



Ei kukaan tykkää siitä jos joku kaataa paineensa toisen niskaan. Ei se auta paineeseen, eikä tee oloa paremmaksi (päinvastoin) ja saat tartutettua ympäristöön ikävää oloa.



Jos auttaa, niin lähde mun kikkaan mukaan: onko tämä nyt sitten kamalinta mitä voi olla?

Pahemminkin voisi olla. Tajusin tän kun yhden lapsemme ollessa vauva joutui pikkunen polille viikoksi flunssassa ja sitä itkin. Pysähdyin kun vastapöisellä osastolla oli lasten syöpäosasto, heillä on isommat huolet ja omat paranee ainakin. Teki pahaa katsoa lastaan kotoa tuovia vanhempia.

Eli lyhyesti: ehkä joskus kannattaa suhteuttaa elääkö vähän liian hyvin ja pienikin ryppy on maailmanlopppu.



Tunteet on sallittuja, myös vanhemmille!!

Sää saat olla vihanen, surullinen, katkera, väsynyt, tylsistynyt.

Jos et vaan pysty olemaan järkevä lapsellesi niin minusta sun kannattaa käydä juttelemassa vaikka jollekin lääkärille. Kysyä neuvolasta apua, etsiä mahdollisesti jotain vertaisryhmää??



Itsellä kolme tenavaa ja välillä kuppi kaatuu nurin tai läikkyy. Mutta joku ilmeetön roboottiko tässä pitäisi olla?

Omat lapset alkoi pari-kolme vuotiaana ymmärtämään tunteita. Ja joskus voi lapselle sanoa että äiti on nyt väsynyt ja vihanen, mutta rakastaa sinua!



Maailma ei lopu pieneen sekamelskaan tai lapsen tekemiin vahinkoihin. Niistä oppii ja kun oikein ajattelee niin niistä tekemistä virheistä oppii aikuisenakin.