Kun mies lopettaa tapailun kanssasi, mietitkö heti että mitä jos olisit tehnyt toisin, olisiko tapailu jatkunut?

En mieti.

Se johtuu siitä, että minä OLEN oma itseni (mitä se sitten onkaan) enkä siis voisi tai haluaisi tehdä mitään toisin, vaikka joku sillä tavalla ehkä kiinnostuisi minusta enemmän. Se, mistä ne sillä tavalla kiinnostisivat, en olisi minä, joten siitä ei olisi minulle mitään iloa.

Tuskin olisin voinut tehdä mitään toisin, next.

Kyllä, vaikka samalla tiedän etten olisi voinut tehdä mitään toisin, vaikka olisin halunnutkin. Joskus olen jo tapailun aikana miettinyt että ei hitto, miksi sanoin/tein noin, mutta kaikelle on aina syynsä.

Uskon kyllä että nuo jutut eivät missään tapauksessa olisi jatkuneet pidemmälle, vaikka olisinkin onnistunut hetken toimimaan vastoin sitä mikä on minua ja välttämään virheet, jotka jutun päättymiseen johtivat. En haluaisi ihmissuhdetta, jossa en voi olla oma itseni. Oikea ihminen haluaa minut just sellaisena kuin olen, kaikkine mutkineni ja epätäydellisyyksineni.

Kyllä minulla sama homma. Joka kerta. Siksi en oikein jaksa enää edes deittailla, kun joudun joka kerta tuohon jossittelutuskaan. Katumus on pahempi tunne kuin suru tai ikävä. Eikä siis välttämättä ole mitään erityistä kaduttavaa edes, mutta pyörittelen silti tapahtumia päässä loputtomiin ja mietin, mit olisin voinut tehdä toisin ja mitä silloin olisi tapahtunut. Todella uuvuttavaa.

En enää nykyään. Nuorempana olin epävarma ja miellyttämishaluinen, ja yritin muuttaa persoonaani ja käyttäytymistäni siihen suuntaan, että toinen olisi pitänyt minusta enemmän. Yleensä tulin vaan hyväksikäytetyksi monella eri tavalla.

Iän ja elämänkokemuksen myötä sain itsevarmuutta, ja tajusin että jos en kelpaa tällaisena kuin olen, niin antaa olla.

Vierailija kirjoitti:

En enää nykyään. Nuorempana olin epävarma ja miellyttämishaluinen, ja yritin muuttaa persoonaani ja käyttäytymistäni siihen suuntaan, että toinen olisi pitänyt minusta enemmän. Yleensä tulin vaan hyväksikäytetyksi monella eri tavalla.

Iän ja elämänkokemuksen myötä sain itsevarmuutta, ja tajusin että jos en kelpaa tällaisena kuin olen, niin antaa olla.

Juuri näin. Ikääntyminen on loistava juttu itsetunnolle. Nyt kohta viiskymppisenä en kadu mitään, mutta toivoisin, että olisin silloin nuorempana tajunnut, että minä en ollut niille tyypeille välttämättä se väärä, vaan ne tyypit ei olleet mulle niitä oikeita. No, tulihan päiväkirjalle vuodatettua. On muuten terapeuttista, varsinkin jos on mielikuva, että nuorena kaikki oli niin helppoa. No ei ollut, ainakaan päiväkirjan mukaan. Paitsi enimmäkseen oli, päiväkirjaa ei ehtinyt kirjoitella silloin kun oli hauskaa. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minulla sama homma. Joka kerta. Siksi en oikein jaksa enää edes deittailla, kun joudun joka kerta tuohon jossittelutuskaan. Katumus on pahempi tunne kuin suru tai ikävä. Eikä siis välttämättä ole mitään erityistä kaduttavaa edes, mutta pyörittelen silti tapahtumia päässä loputtomiin ja mietin, mit olisin voinut tehdä toisin ja mitä silloin olisi tapahtunut. Todella uuvuttavaa.

Kaikkein pahin on jos katumukseen yhdistyy suru ja ikävä.

Hei,

ymmärrän ajatuksiasi, mutta tuossa tilanteessa on vain parasta hyväksyä, ettet ollut riittävän kiinnostava miehen mielestä. Jos mies on varma siitä, että haluaa olla kanssasi, ei sitä romuta muutamat väärät sanat väärässä tilanteessa, innokkuus tms.

Älä turhaan syytä itseäsi, vaan etsi mies, joka on sinusta yhtä varma kuin sinä hänestä.

Oikeasti, te ette vaan olleet toisillenne. Muistan nuoruudessa, miten pitkäaikaisen ihastuksen kanssa viimeinkin oli ensitreffit ja alkoholiakin nautittiin. Ei hirveästi, en ollut kamalassa humalassa, mutta silti kun vaaka-asentoon päädyttiin ja alettiin pussailemaan, mua alkoi oksettamaan, hädin tuskin ehdin vessaan. Oli hepusta varmaan kiva pussailla sen jälkeen... Ei mitään, seurusteltiin vielä puoli vuotta, suhde kaatui ihan  muihin juttuihin, kuin mun eka treffien töpeksintään, siitä riitti vielä naureskelun aihetta meille molemmille. :)

Usein on jo siinä tilanteessa täysin selvää, miten minun pitäisi toimia, mutta jokin estää sen. En pysty toimimaan oikein. En saa sanottua niitä sanoja joita haluaisin tai tehtyä niitä tekoja. Tiedän jo siinä hetkessä, että tämä voi nyt olla se asia, jonka takia kaikki päättyy. Vaikkei tule yllätyksenä, kun toinen ilmoittaa ettei halua enää jatkaa, silti se sattuu niin paljon, ettei edes sanat riitä kuvailemaan. Ja se kaikki vain siksi, kun oli se lukko.

En tietenkään. Mulla on itseluottamus kunnossa. Ja 75% tapauksista minä olen se, joka lopetti. Se 25% oli avioliitto, johon sitouduin hampaat irvessä koska olin niin päättänyt. Oli helpotus että se päättyi.

Täytyy sanoa, ettei ole tuollaista kokemusta. Olen aina itse lopettanut kaikki tapailut. Jos ne kaikki miehet olisivat kelvanneet ap:lle, niin ehkä ap:n itsensä pitäisi olla valikoivampi.

Ihmeellinen asenne ap:llä.

En voinut sen enempää.

Jos miestä ei kiinnosta, en ala ottaa syytä niskoilleni. Jotakuta muuta kiinnostaa.

Vierailija kirjoitti:

Täytyy sanoa, ettei ole tuollaista kokemusta. Olen aina itse lopettanut kaikki tapailut. Jos ne kaikki miehet olisivat kelvanneet ap:lle, niin ehkä ap:n itsensä pitäisi olla valikoivampi.

Eihän ap sanonut kuinka monesta miehestä on kyse. Osa tapailee vain silloin kun on todella kiinnostunut tai peräti ihastunut.

Vierailija kirjoitti:

Hei,

ymmärrän ajatuksiasi, mutta tuossa tilanteessa on vain parasta hyväksyä, ettet ollut riittävän kiinnostava miehen mielestä. Jos mies on varma siitä, että haluaa olla kanssasi, ei sitä romuta muutamat väärät sanat väärässä tilanteessa, innokkuus tms.

Älä turhaan syytä itseäsi, vaan etsi mies, joka on sinusta yhtä varma kuin sinä hänestä.

Saat tuon kuulostamaan niin helpolta.