Raskasta käydä omien vanhempien luona.

oudolta. Minäkin ahdistun vanhempieni luona siksi, kun äitini koko ajan keksii minussa kaikenlaista parantamisen aihetta ja koko ajan käskee minun tehdä hommia. Hän ahdistuu minun näkemisestäni heti ja alkaa välittömästi määräillä. Äidilläni on myös erittäin kivulloinen ja rajoittava sairaus, vaikkei sinällään vaarallinen. Senkin muistaminen ahdistaa.



Silti haluan nähdä heitä mahdollisimman paljon ja olla heidän kanssaan ja minunkin lapseni on heidän ainoa lapsenlapsensa. Tuntuu toisaalta ihanalta, että heille olen niin tärkeä.

sun tilanne kuulostaa niin samanlaiselta.



Meillä ei käsketä tosin tekemään hommia, mutta annetaan ymmärtää, että pitäisi tehdä. Parantamisen aihetta ei myöskään keksitä.



Musta tuntuu, että mulla menee mielenterveys ja musta tulee ihan outo käydessäni kotona. Toipumiseen menee aina aikaa.



Tunnelma kotona on niin raskas.



ap

Jatkan vielä, että ahdistun usein myös puhelinsoitoista. Sitten saatan sanoa pahastikin. Äitini voi soittaa vaikka 4 kertaa päivässä ja pahoittaa mielensä, kun sanon, että se on liikaa. (Hän sanoo, että mulla ei voi olla mitään niin tärkeetä, etten muka ehtisi jutella.)



Kun hermostun, niin sitten kohta poden huonoa mieltä, että tuli hermostuttua. Haluaisin, että välimme olisivat mukavammat. Äidilleni olen kaikki kaikessa ja hän määrää minua siksi. Hän vaikka sanoo vaatteistani, että mitä pitää panna päälle tai hiuksistani, miten kammata. Joskus tuntuu, kuin kohtelisi kuin kymmenvuotiasta.



Yritän olla kärsivällisempi, mutta aina ei pysty.

No, olen tosin menossa terapiaan käymään lapsuuden paskaa läpi.

Minäkin käyn asiasta juttelemassa.

.. meitä. minulla äitini huolehtii syömisistäni. tuputtaa ruokaa kun olen heillä käymässä. ja ikää minulla 32 v, yksi lapsi ja omillani olen elänyt yli kymmenen vuotta.



en ole äitini ainokainen vaan minulla on kaksi siskoa. heitäkin äiti paimentaa. esim. nuorempaa siskoa neuvoi olemaan hakeutumatta yliopistoon tietylle paikkakunnalle opiskelemaan, kun paikkakunnalla äitini mielestä huono maine. jep, jep, yksi isoimmista kaupungeista suomessa. itse opiskelin hesassa, mut sitä äiti ei pitänyt pahana. en usko, et muutkaan suomen kaupungit sen pahempia tai välttämättä parempiakaan on. no, siskoni nyt toki pitää oman päänsä, mutta kertoo jotain suhteellisuudentajusta. oli paikkakunta mikä vaan, niin suomessa on helppo pitää yhteyttä ja käydä jos on haluaa tavata. siskoni ja minä olemme olleet myös lyhyempiä ja pidempiä jaksoja ulkomailla, jonne yhteydet heikommat. tosin nykyaikana nettipuhelut toimii kehittyviinkin maihin. mut suhteellisuudentajua joskus kaipaisi.



äitini soittelee minulle usein ja minä kuuntelen sujuvasti ja teen samalla eri asioita. sanon välillä 'joo' jolloin tiettää että olen langoilla ja se usein riittää. joskus kuitenkin minua harmistuttaa, kun yrittää puhelimen välityksellä ohjailla elämääni. esim. minulla on koira, niin äiti kertoo, kuinka koiraa pitäisi hoitaa ja ruokkia. ja äidillä sattuu olemaan paljon erilaisia koiranhoitokikkoja (luonnonlääketieteeseen viittavia juttuja jne.) ja minua homma ärsyttää. mun koira ja hoidan omalla tavallani ja haluamallani ruokavaliolla. jos olisi kyse jostain eläinsuojeluasiasta, niin sit tarkastajat paikalle. mut muuten äiti saisi hommata oman koiran ja hoitaa sen miten tahtoo. vaan ei. sanoo ettei hänestä enää ole koirasta huolehtijaksi mutta minun toimintaani haluaa kyllä kontrolloida.



äitisuhteeni on pulmallinen. vaan kenellä asiat olisivat täydellisesti. meillä sentään on välit, kun joku ei pysty olemaan äitinsä kanssa tekemisissä ollenkaan.



ja on äidissä hyvätkin puolensa, ne vaan tahtoo joskus unohtua.



M

Minullakin vanhenevat vanhemmat. Isä nyt on aina ollut aika pihalla arjesta, mutta äidin krooniset sairaudet, masentuneisuus ja siihen liittyvä saamattomuus ja marttyyrin asenne ahdistavat. Toisalta sitä tietää, että omat poikani ovat hänen elämänsä ainoita valopilkkuja ja silti on niin väsyttävää vierailla siellä. Vanhempani lisäksi kinaavat ja riitelevät, tai sitten ovat omissa oloissaan (meidän kanssa kumpikin seurustelee, mutta keskenään eivät suuremmin juttele normaalisti).



Matkaa on kuitenkin yli 200 km, ja lapset pieniä, joten kyllä sinne on itse mentävä, Meille tulee joskus pariksi yöksi, mutta pelkää olevansa häiriöksi. Samasta syystä ei soittele ja jos soittelee, pyytelee anteeksi... Olen sanonut, että SAA soittaa, kunhan ei joka päivä ja soittelen itse kerran viikossa, jos ei sieltä soiteta. Mutta välillä menee vaan päivät niin hujauksessa, ettei muista ja ehdi.



Tuntuu vaan, että varsinkin pitemmän käynnin jälkeen omat voimat on ihan lopussa ja olo on todellä kiukkuinen ja ärtyisä. Ja siitäkin tulee syyllinen olo.

Minunkin äitini on aina ollut marttyyri. EI ole osannut elää omaa elämäänsä. Muistan lapsena säälineeni äitiä, kun useasti kertoi, että joutui suoraan synnytyssairaalasta siivoamaan autotallia. SIIS HÄH??? Nyt aikuisena olen vasta käsittänyt, että kyllähän se autotalli olisi voinut odottaa... Monia muita vastaavia.



Voi kun osaisi itse olla vähemmän marttyyri.



ap