Miehellä ADHD

Up

Se ei lopu ikinä, ADHD vaikuttaa toisilla enemmän ja toisilla vähemmän arkeen, riippuu miten paha se on, jotkut käyttävät töissä ja toisille sekin on mahdottomuus. Kannattaa tutustua ihan rauhassa ja seurata tilannetta, älä pidä mitään kiirettä muuttaa yhteen.

Jos jo nyt kovin mietityttää, jätä väliin.

Se säätäminen, unohtelu ja koheltaminen ei siitä kummemmaksi tule.

Parisuhde neurologisesti poikkeavan ihmisen kanssa valuu helposti hoitosuhteeksi; miestä on huoltanut ja hoivannut äiti ja sitten puoliso astuu äidin paikalle.

Olen myös huomannut, että se neurotyypillinen puoliso joutuu loputtomasti venymään, ymmärtämään, tekemään kompromisseja ja antamaan itsestään, mutta mitään näistä mainituista ei tule sen neurologisesti poikkeavan puolelta.

Päin vastoin, itsekkyys, itsekeskeisyys ja empatian puuttuminen ovat joskus niin räikeitä, että sydän särkyy.

Haluaisin kovasti kertoa jotain myönteistä ja rohkaisevaa, mutta pitkä liitto add,-ja asperger-oireisen miehen kanssa on tehnyt minusta kyynisen mitä suhteisiin neuro-poikkeavien kanssa tulee.

Nuorena ja ihastuneena en nähnyt tai huomannut kaikkia oireita ja mieheni myös nuorena ja ihastuneena esitti jotain mitä ei oikeasti ole.

Vasta avioliitto ja lasten syntymä oikeastaan paljasti millainen mieheni oikeastaan on.

Pikkutarkka säätäminen ilman mitään käryä kokonaisuuksista, empatian ja vastavuoroisuuden puute, kykenemättömyys selvitä joistain ihan tavallisista arjen asioista huonon hahmotuskyvyn ja huonon syy-seuraussuhteen ymmärryksen vuoksi, tulivat pikkulapsiarjessa esille.

Olenkin ollut käytännössä yksimhuoltaja jo kauan. Eroaminen on usein mielessä, mutta usea jo mainitsemani ominaisuus miehessä tekisivät erosta niin raskaan rastin, että mieluummin odotan kunnes lapset lähtevät opiskelemaan muutaman vuoden kuluttua.

Hyvään parisuhteeseen ja sen tultua tiensä päähän, fiksuun eroon kuuluuvat mielestäni kyky keskustella, sopia, tehdä kompromissejä, huolehtia siitä, että lapset ovat etusijalla.

Mieheni kanssa mikään näistä ei toteudu.

Tpivon, että joskus saisin kokea hyvän suhteen tavallisen miehen kanssa. Haaveilen juttelemisesta, molemmin puolisesta huomioimisesta, yhteisistä tekemisistä, edes yhteisistä lenkeistä ja retkeilystä, seksistä.

Ehkä jonain päivänä, toistaiseksi yritän vielä jaksaa tätä avioliiton irvikuvaa vastuuttoman ja lapsellisen miehen kannattelijana.

Hyvä Ap, katsele niitä tavallisia, neurotyypillisiä miehiä, ja itsekseenkin elämä voi olla ihanaa ja antoisaa.

Lapsille tulee myös ADHD

Riippuu, kuinka paha on, ja onko siihen toimivat lääkkeet.

Tämän päiväinen Ilta-Sanomat: 

OLETKO parisuhteessa aina se, joka pakkaa matkalaukun yhteiselle matkalle, ostaa lahjat juhliin ja muistuttaa arjen menoista?

Entä napsahtaako siivous- ja ruoanlaittovastuu sekin lähes poikkeuksetta kontollesi?

Toistuvat edellä kuvatut tilanteet voivat saada olon, että on kumppanilleen pikemminkin hoivaava vanhempi kuin romanttinen elämänkumppani.

Terveystalon psykologi ja psykoterapeutti Lotta Heiskaselle lausahdus kumppani on kuin lapsi on hyvin tuttu.

Vierailija kirjoitti:

Lapsille tulee myös ADHD

Ei tule, jos geenit sopivasti naksahtavat. Meillä kolmesta lapsesta kaksi on kaikkea muuta kuin ADHD-tapauksia, eikä kolmannellakaan ole piirteitä diagnoosiin saakka.

Päivän pakollinen ADHD-jankkaus.

Uhohteleminen ja säätäminen ovat pientä. Meillä minä olen se, joka unohtelee ja säätää enemmän. Mutta ADHD:n addiktioherkkyys on asia, mikä kannattaa tiedostaa, ja mikä oikeasti voi vaikuttaa arkeen aika tuhoisasti.

Näin 20 vuoden kokemuksella voin sanoa, että tylsää päivää ei suhteessa ole ollut. Välillä kyllä on kiroiluttanut aika kovasti.

Vierailija kirjoitti:

Jos jo nyt kovin mietityttää, jätä väliin.

Se säätäminen, unohtelu ja koheltaminen ei siitä kummemmaksi tule.

Parisuhde neurologisesti poikkeavan ihmisen kanssa valuu helposti hoitosuhteeksi; miestä on huoltanut ja hoivannut äiti ja sitten puoliso astuu äidin paikalle.

Olen myös huomannut, että se neurotyypillinen puoliso joutuu loputtomasti venymään, ymmärtämään, tekemään kompromisseja ja antamaan itsestään, mutta mitään näistä mainituista ei tule sen neurologisesti poikkeavan puolelta.

Päin vastoin, itsekkyys, itsekeskeisyys ja empatian puuttuminen ovat joskus niin räikeitä, että sydän särkyy.

Haluaisin kovasti kertoa jotain myönteistä ja rohkaisevaa, mutta pitkä liitto add,-ja asperger-oireisen miehen kanssa on tehnyt minusta kyynisen mitä suhteisiin neuro-poikkeavien kanssa tulee.

Nuorena ja ihastuneena en nähnyt tai huomannut kaikkia oireita ja mieheni myös nuorena ja ihastuneena esitti jotain mitä ei

Onkin ihan tosi empaattista ja joustava yleistää ja marginalisoida ennestäänkin marginalisoitua ihmisryhmää sen takia, koska sinulla on huono parisuhde.

Neurotyypillisille on todella vaikea suhtautua millään tavalla ymmärtävästi erilaisuuteen ylipäätään. Kaikki sivuutetaan itsekkyytenä ja itsekeskeisyytenä. Omasta kuormittumisesta ei saisi välittää lainkaan.

Minulla on lapsena diagnosoitu Aspergerin oireyhtymä, ja olenkin omaksunut jatkuvan mitätöinnin seurauksena sellaisen ajattelutavan, etten välitä lainkaan omasta voinnistani, kunnes kuormitustaso on sitten niin korkealla, että on aivan pakko välittää, eikä muiden mielipiteistä yksinkertaisesti pysty kiinnostumaan keskushermoston antaessa periksi.

Nyt sitten maksatte minun työttömyyskorvauksia mielellänne sen takia, suomalainenhan maksaa tunnetusti satasen siitä, ettei naapuri saa viittäkymppiä.