Eläminen deprivaatiossa. Väsynyt ja uupunut.

Olen 31v nainen. Töissäkäyvä, kivan näköinen ja hauska. (jos ketään nyt kiinnostaa...)
Kaipaan aivan uskomattoman paljon ihmiskontaktia, keskustelua, kosketusta ja iloa elämään.
Viikko sitten halasin äitiäni tiukasti ja itkin.

Elän jatkuvassa syvässä surussa. Helsingissä kokoajan kohtaa ihmisiä mutta mistään ei tule mitään koska kaikilla omat kiireet. Tämä elämä alkaa jo olemaan niin uskomattoman kuormittavaa ettei jaksa töissäkään enää hymyillä ja olla positiivinen. En näe enää mitään iloa ja hyvää omassa arjessa. Yksinäisyys tekee niin kipeä.

Mieskuviotkin aivan onnettomia. Ollaan kiinostuneita mutta ei haluta tavata eikä nähdä.

Olen riuhtumassa enkä halua.