Pystytkö puhumaan elämäsi tapahtumista vanhempiesi kanssa?

Ovatko vanhempasi kiinnostuneita kuulumisistasi? Kysyvätkö niitä itse tai osoittavatko kiinnostusta jos kerrot? Meillä on tilanne ihan mahdoton. Toinen vanhemmista on ns. rajaton. Omista asioista kertominen (siis normaaleista elämän tapahtumista: harrastuksista, opinnoista, töistä, ihmissuhteista) on hänelle yhtä kuin kutsu päsmäröidä, sekaantua ja omia juttu itselleen. Kun hänelle sanoo, että tämä on minun juttuni jonka hoidan itse, en halua että sekaannut tähän, hän loukkaantuu eikä sitten ole ollenkaan kiinnostunut. Ei kysy eikä kuuntele jos itse kertoo. Kun tästä on yrittänyt puhua, että olisipa kun voitaisiin keskustella kuulumisia niin kuin normaalit sukulaiset, hän sanoo että olen itse kieltänyt häntä osallistumasta, hän ei uskalla kysyä mitään. Hänelle asia on siis kaikki tai ei mitään. Joko minun asiani ovat hänenkin asioitaan, tai sitten niistä ei saa puhua mitään, koska mikään mikä ei ole hänen, ei ole kiinnostavaa. Tämä on ollut ongelma aina. Lapsena en tajunnut sitä, kärsin vaan epämääräisestä pahasta olosta. Aikuisena olen oppinut pistämään rajat, mutta se tarkoittaa sitten ilmeisesti sitä etteivät vanhemmat tiedä elämästäni mitään. Tuntuu aika pahalta huomata, ettei asiani oikeasti kiinnosta minun itseni takia eikä sellaista luontevaa, keskustelevaa suhdetta vanhempiin ole eikä tule. Moni jo arvaakin että tämä rajaton vanhempi on äiti.