Onko ihan hullua/tyhmää edes harkita yhteenpaluuta tässä tapauksessa?

Suurin osa eroista on aivan turhia! Lapsille se olisi mitä ihanin asia jos yhteen palaisitte. Ja kummatkin on nyt nähnyt jo sen mitä on asua erillään

Yrittäkää ihmeessä, mutta kertokaa lapsille vasta kun olette varmoja, että suhteenne kantaa pidemmällekin. Ja keskustelkaa ehdottomasti ne vanhat asiat halki, mieluummin useasti, ettei kummallakaan ole mitään hampaankolossa, se ei pidemmän päälle ole hyväksi ja saattaa koitua turmioksi. Toivon todella, että teidän tarinallanne on onnellinen loppu, olisitte sen ansainneet ja mikä vois olla lapsille parempi "lahja" että vanhemmat palaavat yhteen.

Kyllä ihminen voi muuttua. Tärkeää olisi, että olisitte ainakin yhdessä niinkauan kunnes viimeiset lapset lentää pesästään.

Kannattaisi ehkä jutella asiasta lastenkin kanssa eli minkälaiset tunteet niillä on yhteenpalamisen suhteen.

Mielestäni voisitte hyvinkin palata yhteen. Voittehan aloittaa seurustelemalla. Ei heti tarvitse olla muuttamassa saman katon alle, vaikka toisenne hyvin tunnettekin.



Niinhän sitä sanotaan, että vanha vihollinen on parempi kuin uusi. Vanhan metkut kyllä tuntee.



Ehkä miehesikin on käsittänyt, että hän ei ehkä ihan niin kova kolli ollutkaan ilman sinua ja lapsia.



Ota rennosti. Älä odota liikoja. Katso minne virta vie. Tämä ei ole sellainen tilanne, jossa panttaat koko omaisuutesi ja pistät kaikki rahat lottoon. Tämä on sellainen tilanne, jossa etenet askel kerrallaa, no strings attached. Eiköhän aika pian selviä, minkälaiseen suhteeseen olette molemmat valmiit.



Hyvää joulua! Tämä on aivan mahdottoman ihana aika rakastua uudelleen ja olla haluttu!

ollessamme. Se suhde kuitenkin kariutui ja tuon jälkeen miehellä ei ole tietääkseni ollut suhdetta, näin itse sanoi muutama kk sitten kun kertoi tunteistaan ja että haluaisi palata yhteen, jos annan hänelle vielä mahdollisuuden. Mies sanoi tuollon kyllä myös, että lapsilta pidetään mahdollinen suhde alkuun salassa, etteivät turhaan pety.

Ihan normaalia arkea exäni on elänyt erossa ollessamme, käynyt töissä ja harrastuksissaan, viettänyt aikaa kavereidensa kanssa, lapset olleet hänellä pe-su ja minulla ma-to, näin on yhä nuorimpien kanssa. Asumme siis vajaan 1km päässä toisistamme. Pari vuotta eromme jälkeen nuorin lapsistamme sairastui vakavasti ja vuoden verran elimme enemmän tai vähemmän yhdessä olosuhteiden pakosta. Tuo oli järkevämpää kun lasten (erityisesti nuorimman) kulkea edes takas sillon. Tuon jälkeen sitten palattiin taas normaaliin systeemiin.

Kyllähän sitä haluais uskoa, että mies on muuttunut ja että voisimme elää loppuelämämme yhdessä, mutta tuota ei tosiaan saa tietää muuten kun ottamalla riskin.

ap

Minkälaista elämää on elänyt ilman sinua? Kyllä ihminen voi muuttua. Tärkeää olisi, että olisitte ainakin yhdessä niinkauan kunnes viimeiset lapset lentää pesästään.

Kannattaisi ehkä jutella asiasta lastenkin kanssa eli minkälaiset tunteet niillä on yhteenpalamisen suhteen.

Toivottavasti saatte tällä kertaa onnellisen lopun



Samaa mieltä muiden kanssa, ettei lapsille kannata heti kertoa eikä kannata myöskään heti muuttaa yhteen, hiljaa hyvä tulee, edetkää siis hitaasti ja katsokaa onko suhteellanne mahdollisesti tulevaisuutta

Onnea, jos päätätte yrittää uusiks

jos siltä tuntuu. Lasten ei tarvitse tietää heti.

suhteenne muuten oli. Ja mistä tiedät ettei miehelläsi ole ollut ketään? Tai jos hän on nyt sinkkuaikana tottunut enemmänkin hyppimään ympäriinsä ja jatkaakin sitä sitten..? Vaikea uskoa että hän olisi muuttunut jos noita syrjähyppyjä oli useampiakin. Voihan sitä tietty rakastaa ja tapailla ilman mitään vakavampaa. Eikä missään nimessä muuttaa yhteen ettei lasten elämä taas muutu.

Kaipa sitä vaan pitää joskus uskaltaa, jos jotain haluaa. On ihan kaikki mahdollisuudet, että te onnistutte. tosin taittaa olla myös mahdollisuus, että ette onnistu, mutta eihän sitä tiedä ellei kokeile.



Minusta sinun pitää luottaa nyt omiin tunteisiisi. Jos tunnet, että voisit ryhtyä tähän, niin siitä vaan. Onhan tässä aikaa kulunut jo vaikka ja kuinka ja te molemmat olette saaneet elää elämäänne yksin. Ehkä mieskin on jotain oppinut?



Pikkuhiljaa hyvä tulee, eikö?

MUTTA sille tuli silloin 10 vuotta sitten jokin mielenhäriö, ja silloin harhautui väärille teille. Mutta sen jälkeen olisi palannut taas normaaliksi itsekseen, joka on siis ihan hyvistyyppi.



Eli ihan hyvin voi ajatella, että pettäjiä on kahdenlaisia: On niitä, jotka ovat ikuisia pettäjiä, eli pettävät aina uudelleen, eivätkä edes osaa elää normaalissa parisuhteessa. Ja sitten on niitä, jotka ovat periaatteessa parisuhdeihmisiä, mutta joilla jonkin kriisin seurauksena elämä ajautuu pettämisen raiteelle. Mutta sieltä on sitten mahdollista palautua, koska se pettäminen ei kuulu tällaisen ihmisen perusluonteeseen, vaan on ihan oikeasti hairahdus.

Voihan olla, että mies on aina ollut ihan hyvä tyyppi, MUTTA sille tuli silloin 10 vuotta sitten jokin mielenhäriö, ja silloin harhautui väärille teille. Mutta sen jälkeen olisi palannut taas normaaliksi itsekseen, joka on siis ihan hyvistyyppi.

Eli ihan hyvin voi ajatella, että pettäjiä on kahdenlaisia: On niitä, jotka ovat ikuisia pettäjiä, eli pettävät aina uudelleen, eivätkä edes osaa elää normaalissa parisuhteessa. Ja sitten on niitä, jotka ovat periaatteessa parisuhdeihmisiä, mutta joilla jonkin kriisin seurauksena elämä ajautuu pettämisen raiteelle. Mutta sieltä on sitten mahdollista palautua, koska se pettäminen ei kuulu tällaisen ihmisen perusluonteeseen, vaan on ihan oikeasti hairahdus.

että taas joku surullinen x kirjoittaa tyyliin "erottiin 10kk sitten ja nyt tekee mieli yrittää...bla bla".... No, sitten kun luin sun teksti yllätyin positiivisesti. Olette kumpikin miettinyt asiaa KAUAN, 10v on kulunut erosta. Syviä suhteitä ei ole kummallakaan ollut ja tunteita on edelleen toista kohtaan. Uskon että se voi onnistua. Nyt on perspektiiviä asiaan, tietää mitä on ollut 10v ja tietää myös mitä voi saada. Yrittäkää, mutta - niin kun joku jo mainitsi - älkää näyttäkö lapsille yritystänne vielä tässä vaiheessa. Tsemppiä - toinen joka eronnut 12v sitten eikä huolisi x:ää takaisin.

Täysin mahdollista, että miehelläsi oli silloin 30-v-kriisi tms. Jos saitte ensimmäiset lapset hyvin nuorina, ehkä hänellä tuli silloin paha ahdistus, että tässäkö tämä elämä nyt sitten oli ja kyseessä oli oikeasti hairahdus. Ehkä hän nyt on päässyt kriisistään yli ja molemmat todella olette puntaroineet asiaa ja tunnette toisenne. Kuulostaa itseasiassa ihanalta!

Minun vanhempani erosivat minun ollessa 6v, sisarukseni olivat minusta vanhempia. Näimme eron jälkeenkin paljon molempia vanhempia, kumpikaan ei koskaan ottanut uutta puolisoa. Minä olin 13v kun vanhempani kertoivat meille yrittävänsä uudelleen (luulen, että olivat jo tovin olleet yhdessä meidän tietämättä) ja me kolme alaikäistä olimme onnellisia tästä käänteestä, vanhin sisaruksemme ei enää kotona asunut, mutta iloinen hänkin oli vanhempiemme yhteenpaluusta. Nyt minä olen jo 28v ja minulla on oma perhe ja vanhempani ovat yhä yhdessä ja todella onnellisia.



Se voi onnistua tai sitten ei, mutta sitä ei tiedä kun ottamalla riskin.

Mun vanhemmat erosivat kun olin 12 v. Olivat erillään 6 vuotta, mutta tuolloinkin selvästi kaipasivat toisiaan, koska "yrittelivät" ties mitä ja mm. kaikki joulut oltiin perheenä. Äidillä oli pitkäkestoinen suhde noiden vuosien aikana (itse asiassa se oli osasyy vanhempieni eroon... huoh...) mutta isällä ei tiettävästi mitään.



Jälkikäteen tajuan selvästi, millaista pelleilyä vanhempieni toiminta oli ja meille kaikille kuluttavaa. Tarkoitan siis tuota yhdessä-eiku erikseen -venkslaamista. Mutta nyt vanhemmillani menee suht. hyvin, on mennyt jo 15 vuotta, vaikka edelleen tuntuvat riitelevän niistä samoista asioista kuin joskus kauan sitten.



Mun viestini olennaisin sanoma siis on; puhukaa menneet aina uudelleen ja uudelleen läpi, niin ettei mitään todellakaan ole hampaankolossa enää. Koettakaa pitää suhteenne alku salassa lapsiltanne, säästäkää heitä edes sen verran, jos ero kuitenkin tulee.



Jos mun vanhemmat saisivat osallistua tähän ketjuun, niin voisin veikata että molemmat sanoisivat; "avioliitto on sietämistä". Itse kukin määrittää, minkä verran sietää (myös sen toisen vikoja ja puutteita) ja missä sietokyky ylittyy.

Toivon että teidän tarinalla on sittenkin onnellinen loppu :)

mutta älkää kertoko heti lapsille. Ei kannata heidän elämäänsä heti mullistaa kun ette tiedä mitä tuleva tuo

tässä tapauksessahan lapset ovat jo teinejä, joten kestävät varmaan vanhempiensa uudelleen seurustelun ja uuden mahdollisen eron, jos se tehdään rauhallisesti ja ilman draamaa ja puolien ottamisia.