Miksihän mies on kiva ja empaattinen kaikkia muita kohtaan, paitsi minua?

Tiedän että on hyvä ystävä kavereilleen, auttaa todella paljon heitä. Auttaa omia vanhempiaan ja vanhapiikatätiään. Auttaa sisartaan ja tämän perhettä. Minä olen sen sijaan muuttunut tapetiksi. Yritän pärjäillä ja tehdä kaiken kotona itse, mies ei tee ainuttakaan kotityötä. Ei vie eikä hae lapsia mistään ja minnekään. Oli työn ja tuskan takana saada hänet vaihtamaan autooni talvirenkaat, ensinnäkin oli lahjoittanut autoni tunkin sisarelleen. Yritin vaihtaa renkaat itse kun sain uuden tunkin, ei voimat riittäneet muttereiden aukaisuun. Lunta tuli jo taivaalta kun pitkin hampain suostui ne minulle vaihtamaan. Mihinkään en voi mennä ystävieni kanssa ilman lapsia, koskaan ei miehelle sovi olla lasten kanssa kun olen jotain sopinut. Ja olisin menossa 2-3 kertaa vuodessa. Aiona henkireikä on kuntosali, missä on lapsiparkki. Sinne pakenen. Nyt alkaa olla niin surullinen olo, miten tätä pitäisi mukan jaksaa jatkaa? Mies ei ole minulle mitenkään "paha", on vaan välinpitämätön. Olen siis tapettia.