Miksi pitää surra kun projekti päättyy?

Eilen oli taas se tilanne, että projekti jota on väännetty vuosia on loppumassa ja pidettiin viimeinen tapaaminen homman osalta. Tapaamisen lopuksi alkoi se tuttu itku ja kyynelehtiminen ja nostalgia siitä, miten on ollut hienoa ja miten on ystävystytty proggiksen aikana. Katsottiin kuvia ensimmäisestä tapaamisesta ja kuunneltiin haikeaa musiikkia. Siinä vaiheessa Teams-kokousta katkaisin yhteyden. Ovatko ihmiset tosissaan vai onko tuo joku tapa, jota en vain ole sisäistänyt? Samojen ihmisten kanssa ideoidaan taas uusia projekteja ja henkilökohtaisesti olen vain helpottunut kun vuosien vääntö on päättymässä. Miksi pitää itkeä jotain projektiyhteisöä?