Oletko menettänyt sisaruksen lapsena?

Miten sinulla nyt menee? Miten toivuit siitä? Saitko käsiteltyä surun silloin lapsena, vai onko se vaikuttanut aikuisiälle asti?

Menetin vanhemman sisaruksen itsemurhalle kun olin itse 8 vuotias. Tästä on jo vuosia aikaa. Itse luulin päässeeni yli tapahtuneesta hyvin lapsena. Mutta vasta noin kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen tajusin että en oikeasti koskaan käsitellyt sitä. Sain sen jälkeen käsiteltyä pahimmat asiat ja elämäni muuttui helpommaksi Mutta yhä edelleen tapahtuma ja pitkä "käsittelemättömyys aika" vaikuttaa elämääni. Minun on yhä vaikea puhua siitä ja myös siitä miten hän kuoli, pelkään ihmisten reaktioita. Läheisten kanssa pystyy puhumaan, mutta esim. uusien ihmisten kanssa vältän puhumasta aiheesta. Se voi vaan joskus olla vaikeaa kun usein ihmiset saattaa kysyä perheestäni.

Lisäksi joillain ihmisillä on käsitys, että en muista tapahtumaa tai sisarrustani kun olin vasta lapsi. Todellisuudessa muistan tasan tarkkaan kaiken omasta näkökulmastani.
Välillä on tuntunut siltä, että suruani on tuon takia vähätelty. Joka on luultavasti aiheuttanut osittain sitten sen, että en käsitellyt suruani aiemmin.

Tuossa mietin vain, että minulla ei koskaan ole ollut vertaistukea aiheeseen. Välillä tuntuu, että olen ainoa maailmassa joka on lapsena menettänyt sisaruksen ja varsinkaan itsemurhalle.
(Ja painotan nyt että nimenomaan sisaruksen, ei esim vanhempaa yms, se on kuitenkin vähän eriasia)

Tässä ei nyt varmaan ollu oikein päätä eikä häntää, mutta pointti oli se, että haluaisin kuulla ajatuksia muilta, jotka ovat lapsena menettäneet sisaruksen.