Muita jotka tuntevat olevansa kuin äiti omalle äidilleen?

On samanlaisia kokemuksia. Juuri viikonloppuna tätä asiaa pohdin kun kävin äitini luona. Olen tästä joskus ennenkin tänne kirjoittanut, että äitini on jäänyt tunnetasolla jonnekin nuoren ihmisen asteelle, eikä ole siinä mielessä koskaan aikuistunut. Minäkään en ole koskaan saanut sellaista tukea ja apua jota lapsena ja nuorena olisin tarvinnut. Meilläkin oli sinänsä normaali koti, ruokaa oli pöydässä (ja hyvät ruuat olikin, ja on edelleen), puhtaat vaatteet ja koti, mutta tunnetasolla aika etäistä. Myös minun äidilläni on tapana kertoilla omista asioistaan hyvin laveasti mutta ei hän ole minun asioistani millään tavalla kiinnostunut. Jos otan joskus puheeksi jotain omasta elämästäni, hän saattaa ohittaa asian täysin tai korkeintaan kommentoi parilla sanalla ja vaihtaa sitten aihetta. Äitiäni myös selvästi ärsyttää jos tiedän jostain asiasta enemmän kuin hän. Mikä nyt ei pitäisi olla mitenkään erikoista, olen jo nelikymppinen ja minulla on koulutusta ja työkokemusta huomattavasti enemmän kuin hänellä. Enkä yritä mitenkään päteä tiedoillani, mutta tuntuu ikävältä jos olisi jotain yhteistä kiinnostuksen aihetta, mutta siitä ei voi keskustella, kun tuntuu että hän haluaisi nimenomaan päteä asialla muttei jostain syystä voi koska minäkin tiedän asiasta jotain? Todella outoa on.

Siihen en valitettavasti osaa antaa mitään kunnollista neuvoa miten tuosta pääsee yli. Itse olen käynyt joskus terapiassa jossa tätäkin asiaa käsiteltiin. Olen myös lukenut paljon aiheeseen liittyviä tekstejä, kirjoista ja netistä. Näiden kautta olen saanut jollain tavalla hyväksyttyä sen etten koskaan saa sellaista oikeasti huolehtivaa vanhempaa jolta saisi tukea elämän vaikeina hetkinä. Eniten huolettaa nyt se, että äitini selvästi olettaa että alan huolehtimaan hänestä ja hänen asioistaan kun ikää alkaa tulla enemmän. Asun lähempänä äitiä kuin muut sisarukset, joten se rooli minulle näyttää tässä lankeavan. Pitää yrittää jotenkin saada äitiä loukkaamatta menemään perille se, että toki autan minkä pystyn, mutta miksikään omaishoitajaksi en aio ryhtyä. Siihen vedän rajan, joita olen nyt aikuisiällä opetellut muutenkin vetämään.

Vähän samantapainen tilanne on minulla myös, poiketen kuitenkin siten, etten oikein ole tarvinut äidiltä mitään aikuistuttuani. Mutta ei sitä olisi ollut tarjolla, jos olisin kaivannut. Minun äitini on sota-ajan lapsi, 50-luvun nuori, varhain ensimmäiseen avioliittoon vanhemman miehen kanssa mennyt. Ehkä siinä on osasyy siihen, että äiti on aina ollut sellainen tyttötyyppinen, nyt yli 80-vuotiaanakin. Sen huomaan, että harvakseltaan tavatessamme äiti taantuu heti aivan autettavaksi, ei omassa kodissaan "osaa" tehdä mitään, vaan odottaa kädet ristissä, että minä teen. Ja kyllä minä teenkin, mutta se tuntuu oudolta. Ikään kuin minusta tulisi heti emäntä taloon, kun astun siitä ovesta. Olen kuitenkin ajatellut, että äiti on niin iäkäs jo (ja tietysti minäkin jo) ettei näihin asioihin ole muutosta, eikä oikeastaan tarvitakaan. Äiti saa olla sellainen kuin on. <3

Itselläni samanlainen äiti. Jo lapsena minut laitettiin hoitamaan nuorempia, mistään tunteista ei saa puhua. Itse olen diagnosoinut, että hän on narsisti. Ei ole koskaan kiinnostunut kenenkään asioista tai elämästä, ainoastaan hänen terveys, remonttiongelmat yms. on kaikki toisten hoidettava eli elämä pyörii puolimetriä oman navan ympärillä. Nuo ongelmat johtuvat varmaan kurjasta lapsuudesta, jossa ei lapsilla ollut mitään merkitystä ja pelkkää köyhyyttä ja kurjuutta sekä alkoholismia ja kiusaamista perheessä. Eli eipä sieltä voi tullakaan kuin lapsen tasolle jäänyt ihminen, koska itsekin jäänyt niin paljon paitsi lapsena. Nämä itsellä olevat tunneongelmat olen hoitanut tunnelukkoterapiassa, ne ongelmathan on siis minulla ja vain minä ne pystyn parantamaan, ei kukaan muu. Näitä tarinoita on todella paljon, sodanjälkeinen aika, köyhyys ja kurjuus. Tärkeintä on, että ei siirrä näitä seuraaville sukupolville, jotta tämä kierre katkeaa.

Olipas tuttua juttua aloittajalta. Olen itse myös yli viisikymppinen.

Olin 9-vuotias, kun äidillä oli aika kunnalliseen hammaslääkäriin. Hän sanoi, ettei tiedä missä se on ja pyysi minua lähtemään mukaan kaveriksi. Pyysin opettajalta vapaata ja olin hämmästynyt, kun opettaja suuttui. Kuulemma vanhempi lähtee 9-vuotiaan seuraksi eikä toisinpäin. Kaipa äiti sinne hammaslääkäriin löysi itse.

Koko ikäni, siis alle kouluikäisestä, olen saanut kuunnella äidin parisuhdeongelmia. Se oli ihan hirveää. Päälle nelikymppisenä aloin sanoa, että en halua kuulla niistä, mutta äiti vain sanoi, että kerron minä näitä silti. Mitään omia ongelmia tai vastoinkäymisiä ei äidille ole koskaan voinut sanoa, äiti on ottanut ne henkilökohtaisena loukkauksena.

Nyt äiti on yli 8-kymmpinen ja hän tarvitsee apua koko ajan asioiden hoitamiseen. Äiti kykenee hoitamaan kotityöt, joten niihin en puutu. Eniten minua rassaa, kun minun pitäisi päivittäin osata neuvoa terveys- ja lääkitysasioissa. Äiti toivoo, että minä selvittäisin kaiken hänen puolestaan. Nyt sain järjestettyä, että sairaanhoitaja soittaa äidille. Hirveä kiukuttelu, että mitä hän osaa sille sanoa ja miksen minä sovi hoitajan kanssa mitä tehdään. Jokaisesta oireesta, olipa se rintakivusta huonoon oloon, äiti soittaa minulle ja minun pitäisi sanoa mitä se on ja mitä sille tehdään. Ehdotanpa mitä tahansa ambulanssin soittamisesta lääkäriajan varaamiseen, vastaus on aina ei. En jaksa.

Kyllä vain. Avustan esimerkiksi häntä taloudellisesti. Taustalla kyllä lievää mielenterveys- ja päihdeongelmaa.

Äitini kommentti jokaiseen murheeseeni oli: anna hevosen surra, sillä on isompi pää 🤷‍♀️

Äitini oli alkoholisti ja sellainen reppana, jota autoin elämässä aina siitä lähtien ollessani jotain 15. Muutin pois kotoa 17v kun hänen meininkinsä oli niin hurjaa lukiota käyvälle nuorelle. Miehiä riitti ja viina virtasi. Ollessani reilu 2kymppinen, hän alkoi kokeilemaan muitakin päihteitä ja lopulta vei hengen itseltään. Se oli oikeastaan helpotus, koska ei hänen elämänsä olisi koskaan "tavalliseksi" muuttunut.

Keskustelun aloittajana: kiitos kokemuksista! vaikka järjellä tietää etten varmasti ole ainoa niin on helpottavaa lukea toisten kokemuksia. Nuorempana en uskaltanut puhua tästä mitään ikätovereilleni, kuuntelin vain huuli pyöreänä kun ystävättäret soittivat aina heti äidille jos tuli huolia tai murheita elämässä. Minulle ei tullut mieleenkään uskoutua äidille tai pyytää apua vanhemmilta. Kaikki muutot, kesätyöpaikan haut jne hoidin teini-ikäisestä asti itse kun oli helpompaa hoitaa asia itse ja pyytää kavereita avuksi: sitä vastahakoista "auttamista" huokailun säestämänä ei vaan jaksanut seurata. Eikä mun vanhemmat ois varmaan edes osanneet mitään TET-paikkoja tai kesätöitä hommata, itse soittelin työpaikkoihin 15-kesäisestä alkaen.

Luulen että oma äitini on jäänyt ilman oman äitinsä tukea täysin. Äiti on parhaansa tehnyt (me sentään olimme toivottuja lapsia sisarusteni kanssa, isoäitini ei edes halunnut lapsia). Ehkä sodan kokenut sukupolvi meni jotenkin rikki eikä pystynyt olemaan vanhempia omille lapsilleen?

Mun äiti on ulospäin ihan pärjäävä, työuransa tehnyt ja ns. normaalin elämän viettänyt.

Vasta jäi eläkkeelle samasta työpaikasta, jossa aloitti 40 vuotta sitten.

Tämä on äidilleni se normaaliin, hyvän ihmisen sinetti, 'koko elämäni olen työssä käynyt'.

Tajuamatta, että lapsetkin olisi pitänyt hoitaa ja huolehtia, kun kerran oli ne hankkinut 'kuten normaalit ihmiset'. (Tämä oli suora lainaus)

Tai että aikuisen ihmisen osa on hoitaa muitakin velvollisuuksia kuin työ, kotona on taloustöitä, lasten asioita, perheessä on aika paljon puuhaa vanhemmalla.

Olin sisaruksista vanhin, ja mulle lankesi iso osa pienempien hoidosta, taloustöistä ja kaikkein raskain työ oli äidin terapeuttina ja uskottuna toimiminen.

En olisi halunnut tietää vanhempieni avioliiton ongelmista, rahahuolista, äitini vaikeasta suhteesta omaan äitiinsä. En olisi halunnut kuulla äidin haukkuvan opettajiani, kuinka hän työssäkäyvä ihminen ei jaksa yhtäkään vanhempien iltaa ja sama harrastusten tai kaverien kanssa, ei jaksa mitään ylimääräisiä, ei halua, että käyn missään, eihän sitä tiedä minkälaisia ihmisiä ja ties kenen lapsia siellä onkaan. ( olisin halunnut paikallisen urheiluseuran treeneihin yhdessä tai kahdessa lajissa)

Myöhemmin olen ajatellut äitini olevan itse teinin tasolle jäänyt, itsekäs ja narsismiin taipuvainen.

Lapsena ja nuorena oli kyllä raskas taakka olla itse itselleen vanhempi. Ja huolehtia samalla äidin voinnista, helvetti oli irti, jos äiti ei saanut haluamaansa huomiota ja kuuntelijaa ja yleisöä.

Äiti ei vieläkään tajua, että muillakin on tarpeita, haluja, oma elämä elettävänään.

Tuskin hoidan häntä vanhuuden tuodessa vaivoja. Olen jo käyttänyt äitiini niin paljon aikaa, energiaa ja oman elämän elämättömyyttä, että en enää jaksa.