Ikävä menneitä aikoja kohtaan... Muita?

Tutustuin ystävääni, kun hänen pieni poikansa oli viiden. Meistä tuli nopeasti hyvät ystävät ja olin vuosia mukana pojan elämässä. Poika rakasti lennättää kirjavaa leijaansa ja juoksi kesäisin perhoshaavin kanssa niityllä. Kaikki oli niin hyvin... Koulussa pojalla sujui hienosti, hän rakasti tarinoita Etelämantereesta ja kaukaisten saarten eläimistä. Muistan kuin eilisen päivän sen alkusyksyisen päivän kauan sitten, kun ystäväni uskoutui minulle suuren salaisuuden: Poika oli kertonut haaveilevansa omasta tyttöystävästä, jonka kanssa lähteä vaellukselle ja isona reilaamaan. Ne sanat saivat minut hymyilemään sisäisesti... Pojasta saisi joku mukava tyttö vielä ihanan poikaystävän! Vuosia kului ja pojan lukio alkoi, yläasteella hän oli vielä saanut seurata sivusta kuinka pärinäpojat kyyditsivät kylän tyttöjä. Lukion alku ei tuonut iloa elämään, pojasta tuli hiljainen ja varautunut. Hän opiskeli edelleen historiaa loistavin arvosanoin, mutta entinen, iloisempi poika oli kadonnut. Olimme huolissamme... Laitoimme toiveen armeija vuoden ja opiskelemaan lähdön auttavan, kenties poika tarvitsisi vain maiseman vaihdosta. Poika pääsikin opiskelemaan poliittista historiaa, mutta palattuaan kesäksi kotiin ensimmäisen opiskelu vuoden jälkeen, seurasi romahdus... Nyt tuo ennen niin iloinen poika on elänyt jo vuosia vuoteen omana. Niin se elämä voi muuttua...