Masentuneen puoliso, miten te jaksatte?

Olemme olleet yhdessä noin 10 vuotta ja lapsiakin on siunaantunut. Puolisoni on aina ollut alavireinen pessimisti, mutta alkuaikoina rakastuessaan/ ihastuessaan oli hyvinkin aktiivinen.
Itse olen taasen ollut aina iloinen ja menevä henkilö. Koen (koin) paljon onnen ja ilon tunteita hyvinkin mitättömistä asioista. Olen hyvin sosiaalinen ollut, mutta nyttemmin olen huomannut, etten juurikaan pääse tapaamaan enää ystäviäni.
Rakastuin puolisossani hänen rauhallisuuteen sekä muihin ominaisuuksiin, jotka eivät silloin rakastumisvaiheessa häirinneet, eikä vuosiakaan sen jälkeen.

Mutta tilanne alkaa olla sellainen, että puoliso on jo pidempään ollut erittäin alavireinen, unelias, puhumaton jörrikkä. Ei naura muttei itkekkään.
On mukana "roikkumassa" muttei omaa minkäänlaista aloitteellisuutta enää mihinkään. On lasten seurana ja puuhailee jotain heidän kanssaan, mutta on poissaolevan oloinen.
Ei lääkitystä eikä virallista diagnoosia, ja olen sen tuhat kertaa yrittänyt saada häntä lääkäriin - ei suostu menemään ei millään.

Koen, että olen osittain itsekkin sairastunut tähän jollakin tavalla. On raskasta tsempata toista päivästä toiseen, yrittää jaksaa, etsiä positiivisia asioita ja kasvattaa lapsia. Olen alkanut kokemaan arkemme aika raskaaksi ja välillä mietin, että olisi paljon kivempaa olla eri osotteissa niin minun ei tarvitsisi huolehtia puolisostakin. Hän on edelleen minulle rakas ja elämänkumppanini - tuskin hän tietoisesti valitsee olla masentunut. Olen huolissani omasta jaksamisestani sillä en halua kadottaa kipinääni ja tulla pessimistiseksi kaikelle.
Miten te olette jaksaneet näissä puolison masennusvaiheissa, kun oireet ovat olleet pahimmillaan ja oma jaksaminen alkaa olla vähissä?