11-vuotias, josta ei pidetä?

koulussa jotenkin erilainen kuin muut ja myös koulukiusattu. Nyt siis menestynyt kirjailija, näyttelijä, yritysjohtaja tms.

tiedän, mistä puhut. Pahinta siinä on,e ttä aika pian sitä ajautuu roolii, jossa ei enää ole väliä, miten itse osaa tai ei osaa olla, koska rooli vaatii tietynlaista vetäytyvää ja "outoa" käytöstä ja toisaalta kaikki mitä tekee tulkitaan joka tapauksessa sellaiseksi ja sitten sitä pilkataan.



Koita saada tyttöä erilaisiin ympyröihin, harrastuksiin ja niin edelleen. Sellaisiin, joissa tuo roolijako voisi saada uusia muotoja. Joissa olisi muita ihmisiä kuin luokkakaverit ja tavanomaiset kaverit. Lisäksi olisi hyvä, jos ne olisivat sellaisia, missä tyttö voisi nauttia olostaan ilman kavereita yhtä hyvin kuin kavereiden kanssa ja siis joka tapauksessa kerätä positiivisia muistoja ja olla tyytyväinen itseensä. Itsetunto on tärkeä juttu.



Toinen juttu on, että hänen olisi hyvä lukea paljon. Kirjoissa on sekä pakotie fantasiamaailmaan että oikeasti käsitelty usein just näitä kaverielämän ja syrjäänjoutumisen tuskia. Omassa nuoruudessani esim Mary Marckin koululaiskuvaukset olivat tärkeitä tämmöisiä, myös Taru Mäkisellä oli jotain asiaan liittyviä kirjoja siihen aikaan. Siitä on nyt kauan ja oma poikani lukee vähän toisen tyyppistä kirjallisuutta, joten en osaa sanoa, mikä nykyisessa nuortenkirjallisuudessa olisi se vastaava lähtökohta. Terry Prachettin Tiffany Särkynen -trilogia olisi varmaan yksi ulkopuolisuuden kuvaus ehkä?

Uusiin ympyröihin on aina yhtä vaikea päästä, joten tyttö ei enää edes halua uusiin harrastuksiin tms.



Kiitos tuesta!

joka on jo lukiolainen, mutta kokenut juuri samanlaista ryhmän ulkopuolelle joutumista koko ikänsä. Hän on luonteeltaan hiukan erikoinen, ja antanut aina itsestään nuoremman vaikutelman kuin mitä todellinen ikä on. Nyt tyttö kärsii masennusoireista ja pakkoajatuksista. En halua maalata piruja seinille, mutta tuollaiset lapsuuden ja nuoruuden kokemukset ovat valtavan traumatisoivia.



Luulen, että tärkeintä lapsesi kohdalla on nyt se, että hän saa kokea hyväksytyksi tulemisen tunnetta, jos ei koulussa, niin sitten jossain muualla. Harrastus, josta oikeasti nauttii ja jossa saa onnistumisen elämyksiä - vaikkapa ihan yksikseen - on äärimmäisen tärkeä. Luulisin, että koulussa saatavia huonoja kokemuksia on mahdollista ikään kuin kompensoida "toisessa elämässä", jota eletään koulun ulkopuolella.



Voit myös rohkaista lastasi odottamaan, että samalla aaltopituudella oleva ihminen joskus löytyy. Näinhän usein käy, että erikoiset ihmiset kohtaavat joskus aikuisempana ja jakavat lapsuuden vaikeita kokemuksia keskenään.



Kokemus siitä, että "olen arvokas ja minusta pidetään" kantaa silloinkin, kun kiusaajat ympäröivät tai jättävät ulkopuolelle. Siksi kannustaminen ja kehuminen ovat erityisen tärkeitä asioita perheessänne. Voit myös rohkaista lasta asettumaan kiusaajien yläpuolelle henkisellä tasolla: "Te olette heikkoja, koska kiusaatte".



Kehottaisin myös kääntymään ammattiauttajan puoleen. Hän voi antaa neuvoja siihen, miten voi tehdä psyykkistä työtä selviytyäkseen vaikeista kokemuksista, sekä ihan käytännön neuvoja, miten solmia ystävyyssuhteita, miten luottaa toisiin ihmisiin jne.



Voimia sinulle ja lapsellesi! Kirjoituksestasi tuli kovin paha olo itselleni. Maailma on kova, eikä erilaisuutta tahdota hyväksyä. Tietyssä iässä nuorten tulee mahtua juuri tietynlaiseen muottiin tullakseen hyväksytyiksi. Jos siihe ei mahdu, voi elämä olla vaikeaa, mutta siitäkin voi selvitä!

ne onnistumisen kokemukset ja jostain nauttiminen on tärkeintä siihen, miksi ne harrasteet ovat hyödyllisiä.



Lastasi voi ehkä lohduttaa, jos kerrot hänelle minun tarinani. Tai sitten "odotusaika" asioiden selviämiseksi on hänelle vielä käsittämättömän eli liian pitkä. Minä olin outo eikä minusta pidetty käytännössä koko kouluajan, sekä peruskoulussa että lukiossa. No, oli minulla yksi hyvä ystävä sekä peruskoulussa että lukiossa. Mutta syrjiminen oli ihan avointa, enkä tosiaan osannut olla kenenkään kanssa. Se hävetti itseänikin silloin niin paljon, etten oikein halunnut edes yrittää. Ajattelin, että vika onminussa, olen outo, epäonnistunut, tyhmä. Minulla oli kuitenkin kaksi tärkeää harrastusta, joista nautin: Musiikki ja kirjoittaminen. Soittaessani ja esim musiikkileireillä minua ei pidetty omituisena ja sain kavereitakin. Siellä tavallaan kuului asiaan olla outo. Kirjoittaessani taas ei mikään häirinnyt. Silti koulu ja arki oli aika yksinäistä ja ankeaa. minulla oli myös viitosen mainitsemia pakko-ajatuksia ja pelkoja. Pelkäsin sairaalloisesti sairauksia, sotaa ja sitä että unohdan bussilipun kotiin. Ja tietysti sitä, että minulle nauretaan.



Kaikki muuttui vuodessa, kun tulin yliopistoon. Yhtäkkiä ympärilläni oli ihmisiä, jotka olivat samanlaisia kuin minä! Hiljaisia, vetäytyviä tarkkailijoita, muiden mielestä outoja. Mutta keskenämme me olimme aika puheliaita ja mukavia ihmisiä. Juttelimme samoista asioista, samalla kielellä. Toisillemme me emme olleet outoja, eikä varoakaan tarvinnut. Toki siellä oli edelleen osa väestä sitä samaa lukion "on tärkeää että olen suosittu"-väkeä, jotka edelleen pitivät meitä outoina ja olisivat syrjineet jos olisivat pystyneet - mutta enää sillä ei ollut väliä.



Minulle ja kaikille meille tästä yliopiston kaveriporukasta on muuten käynyt hyvin. On hyvät työt ja onnelliset ja kestävät avioliitot. Lapsiakin monilla. Kirjoittamisesta tuli minulle ammatti. Nautin elämästäni. En tiedä (enkä kauheasti välitäkään), mitä peruskouluaikaisista luokkakavereista on - yhtä lukuunottamatta - tullut, mutta jos pitäisi arvata, sanoisin että tilastojen valossa heillä menee joka tavalla huonommin. Myös sosiaalisesti.

lähtee hakemaan. Itselläni oli tyttö kouluympyröissä myös hiljainen ja "liian kiltti" minkä vuoksi oli koulukiusaamista eri tahoilta. Otin yhteyttä kouluun, meillä oli tapaamisia tytön rehtorin ja luokanopettajan kanssa. Mitään ei tehty kiusaamiselle. Eräs isompi tyttö oli käynyt kotonamme ilman lupaa kun itse olin töissä, hän oli varastanut sieltä rahaa. Kun asiasta alettiin kysellä, alkoi tyttäreeni kohdistunut uhkailu jota kesti pari vuotta. Tälle ei koulun puolesta koskaan sitten tehty mitään, harmittaa kun ei otettu yhteyttä suoraan poliisiin. Tyttö joutui mm kulkemaan eri reittejä kouluun, kun tämä iso tyttöjoukko oli hänen kannoillaan uhkailemassa lähes päivittäin. Toinen koulukiusaaja "palkittiin" stipendillä n kuukausi sen jälkeen kun olin ilmoittanut kiusaamisesta rehtorille. Hänelle myönnettiin stipendi kun oli kuulemma "oppinut piirtämään". Olin vielä yhteydessä koulukuraattoriin koska minulle kerrottiin että tällaisille hiljaisille lapsille on apua saatavilla, mm roolipelejä ym joilla lapselle annetaan mahdollisuus sosiaaliseen kehittymiseen. Tämän naisen puheilla tyttäreni kävi kerran. Tytärtäni oli tämän puhuttelun aikana lähes kuulustelunomaisesti yritetty saada antamaan tietoja perhe-elämästämme, oli siis suoraan kysytty yksityisasioistamme mm tietoja siitä, tapellaanko meillä kotona (?????). Tämän olen kyllä kokenut hyökkäyksenä itseäni kohtaan, muuta selitystä en ole tällaiselle urkkimiselle löytänyt. Sen mitä olen aikanani tästä Vantaalla sijaitsevasta koulusta oppinut, on että heillä ei näytä olevan minkäänlaista kiinnostusta auttaa näitä hiljaisempia lapsia vaikka siihen resursseja olisikin. Olen joskus ajatellut, että tällaisille hiljaisille lapsille pitäisi olla omia tapaamispaikkoja, esim kerhoja joissa jokainen voisi olla vapaasti oma itsensä ilman pelkoa minkäänlaisesta kiusaamisesta. Nykyinen koulusysteemihän näyttää mielestäni palkitsevan enemmän agressiivisuutta kuin toisten huomioon ottamista.

Toinen syrjäänvetäytymisestä johtuva ongelma on ollut, että tyttöllä on aina todistuksessa huonommat arvosanat kuin mitä koetulosten perusteella voisi saada, nähtävästi tällainen on mahdollista silloin kun oppilas ei ole tarpeeksi aktiivinen tunneilla.

Koiran kautta sitten johonkin harrastukseen, joko näyttelyihin, koiratanssiin tai agilityyn. Koiran kautta on helppo tulla juttuun muiden kanssa, koska voi helposti puhua muusta kuin itsestään. Koira on myös ystävä, jolle voi kertoa ilot ja surut. Vaikka koira ei korvaa (tai ei saisi korvata) ihmissuhteita, siitä on tavattoman paljon seuraa!



Koulutan itse agiltyryhmää, jossa on iältään 10-18-vuotiaita nuoria. Iällä ei ole varsinaisesti väliä, vaan aikuiset ja lapset voivat olla samoissakin porukoissa. Monet nuoret tytöt ovat todella hiljaisia, mutta koiriensa kanssa käyvät monissa jutuissa ja ovat myös ystävystyneet harrastuksen parissa.

tosin mulla oli myös muutama hyvä ystävä eli ne kompensoi sitä tilannetta paljon. En kuitenkaan kokenut sopeutuvani joukkoon ja erilaisuuden tunne seurasi rinnalla lukioikään. Sitten entiset koulukiusaajat jäivät amiksiin tai drop outeiksi ja mulla alkoi elämä. Lisäksi pääsin vaihtariksi ja sain itseluottamusta ja uskoa itseeni. Elämä voi muuttua tyttäresi kohdalla. Elämä ala-ja yläkoulussa voi olla todella raadollista ja kamalaa.

Omalla lapsella on ollut vastaavanlainen tilanne, samoin hänen serkullaan. Molempien identiteettiä on vahvistaneet harrastukset, joissa on tullut mojovasti onnistumisen kokemuksia. Myös koulussa pärjääminen on tuonut tietynlaista vahvuutta, vaikka isoa kaveripiiriä ei olekaan. Tietysti jos saa vaikka harrastusten kautta jonkunlaisen viiteryhmän, se on aina etu. Moni kiusattu vain on ujo ystävystymään niiden aiempien kokemustensa vuoksi.

Sen sanon, että täytyy olla aika vahva persoona, etteikö vuosien kiusaaminen jättäisi jonkinlaisia jälkiä. Valitettavasti en pidä koulun mahdollisuuksia puuttua tilanteisiin kovinkaan suurina, koska kiusaaminen on usein valtaosin hiljaista, tapahtuu opettajien ulottumattomissa. Joskus voi tietysti olla poikkeuksia, esimerkiksi jos luokassa joku oikeamielinen kyllästyy näkemäänsä ja paljastaa jutun.

Usein vain nämä kiusaajat ovat osa suosituinta joukkoa ja vahvistavat asemaansa ja valtaansa valitsemalla sopivan kohteen- kohde voi periaatteessa olla kuka tahansa ja mielestäni ei ole hedelmällistä etsiä syytä kiusatusta, koska uhrin valinta voi olla ihan sattumanvaraista, ilmeisellä vaistolla vain valitaan kohde.

Minut pelasti masennuskierteeltä innostuminen koiraharrastuksesta. Sain oman koira, jonka kanssa menin koulutuskentälle. Sen oman koiran kanssa sitä uskaltaa paremmin olla oma itsensä. Kouluttaessa saa paljon niitä onnistumisen elämyksiä mitkä on tärkeitä ja koirasta keksii aina puhuttavaa muiden koiraihmisten kanssa.



Myös esim. itsepuolustuslajit kohottaa sitä itsetuntoa. Meillä arka poika harrastaa niitä. Alkuun jännitti kovasti muita lapsia, mutta nyt on itsetunto alkanut selvästi parantua muissakin asioissa. Joskus on hyvä pakottaa mukaan johonkin harrastukseen.



Suosittelen kuitenkin sen koiran hankitaa tytölle.

opetussuunnitelma koulussa kuin meillä. Meillä myös palkittiin koulun 2 pahinta häirikköä stipendillä. Toinen siksi kun oli kuudennella luokalla lukenut elämänsä ensimäisen kirjan ja toinen kannustukseksi kun oli hajottanut koulun omaisuutta ja valehdellut ja kiusannut niin paljon.

Ihan ensiksikin: ketään ei saa kiusata. Ei hiljaisesti eikä ääneen, ei pilkata, haukkua, töniä eikä jättää ulkopuolelle.



Osa meistä on ujoja. On vaikea ottaa kontaktia, katsoa silmiin, vastata tunnilla, kertoa mielipiteitään jne. Tämähän vaikuttaa automaattisesti myös esimerkiksi oppilaan työpanokseen vaikkapa ryhmätöissä. Onko tällainen oppilas tahtomattaan ns. vapaamatkustaja, jonka takia muut ryhmän jäsenet tekevät enemmän töitä?



Entä ujo ja kömpelö lapsi? Tai lapsi, jonka taidot vaikapa pesäpallossa ovat onnettomat: ei osu palloon, ei saa kiinni, ei jaksa juosta. Jos hän jää valintatilanteessa viimeiseksi, onko se pelkästään kiusaamista?



Osa näistä lapselle vaikeista valintatilanteissa viimeiseksi jäämisistä ei ole persoonaan kohdistuvia asioita, vaan ihan suoraan taidoista riippuvaisia. Peruskoulun yläasteella olevatkaan eivät vielä osaa ajatella, että esim pesikseen valitaan ensimmäisten joukossa joku, joka ryhmän kannalta huonontaa ryhmän tulosta. Opettajan tulisi tällaisissa tilanteissa (joku on aina viimeinen) jakaa ryhmät jollakin muulla tavalla!

tämän ketjun jutut ja osuu tyttäreeni.



Kiltti, hyväkäytöksinen, tunnollinen, lahjakas, harrastaa musiikkia, kokee olevansa erilainen kuin muut eikä ole rohkeutta olla aloitteellinen kaverin etsimiseen



kokee ettei hänestä pidetä, ei halua kuulua mihinkään pissisporukkaan, itsetunto on ajoittain heikoilla



olemme hakeneet apua ammattiauttajilta, käy siis terapiassa viikoittain ja siitä on ollut apua

(on ajoittain pakko-oireita)



Hakeutuisin kasvatus- ja perheneuvolaan jos olisi mahdollisuus saada keskusteluapua, siellä käy vanhempi ja lapsi yhdessä ja erikseen, itseäni harmittaa että viivytettiin liian kauan ennen kuin rohkenin hakea apua

yksi tai kaksi ystävää. Hyvin usein tytöillä onkin se yksi bestis, se on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Ei se tarkoita, että olisi "erilainen" tai kiusattu. Pojilla enemmänkin on laaja kaveripiiri.

Aspergerin oireyhtymä on itselleni hyvin tuttu, mutta mielestäni sitä ei tytölläni ole. Ehkä joitain piirteitä.



Kiitoksia kannustuksesta! Itselläni on välillä sellainen olo, että opastaa ja ohjata tyttöä muuttumaan "normaalimmaksi", mutta toisaalta olen aina opettanut hänelle, että jokainen saa olla sellainen kuin on, eikä mikään erilaisuus oikeuta kiusaamiseen. Olisi siis ristiriitaista kehottaa nyt muuttumaan vain sen vuoksi, että voisi kuulua porukkaan.

Yritämme antaa hänelle paljon rakkautta kotona jotta hän kokisi olevansa tärkeä ja rakastettu. Hänellä on oikeus olla omanlaisensa ja kaikkihan me loppu viimeksi ollaan omanlaisia, ei kannata maalata piruja seinälle tulevaisuuden suhteen. Aika moni meistä menestyvistä yritysjohtajista, taiteilijoista, lääkäreistä ja juristeista jne. on ollut juuri "erilaisia" kuin muut eikä olla löydetty omaa paikkaamme ryhmässä. Yhteenkuuluvuus syntyy samankaltaisuudesta ja erilainen lahjakkuus voi aiheuttaa eriytymistä. Jokainen elämä on arvokas, koita tukea tyttöäsi niin että hän oppisi itse rakastamaan itseään ja luottaisi siihen että perhe rakastaa häntä.

itse allerginen koirille, ja tytölläkin on eläinallergia.

Mutta tuota on monesti miettinyt, että olispa lapsilla mahdollisuus olla koirien, kissojen ja muiden lemmikkieläinten kanssa, vaikkei niitä kotiin voidakaan hankkia.



Eikö esim. agilityssä voisi päästä omistajan pariksi harrastamaan säännöllisesti? Esim. monilla talleilla ja kotieläinpihoilla on usein vakiintuneet tavat, kirjoittamattomat säännöt ja tiukat hierarkiat, joten niissä ujo, vaikeasti ystävystyvä ja huonosti porukkaan pääsevä ahdistuu helposti.



ap

missä asut, ap, ja onko tyttäresi hevosista kiinnostunut kun puhuit talleista? vai onko allerginen?

tosi sosiaalinen. Mulla se ujous ainakin johtui huonosta itsetunnosta.