Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Elämässä epäonnistuminen
Kalma
04.08.2021 |
Nyt tekee vaan mieli vuodattaa, pahoittelut jo etukäteen...
Olen epäonnistunut elämässäni jokaisella mittarilla ja osa-alueella.
Minulle jaettiin hyvät eväät elämään, mutta haaskasin kaiken ja nyt tuntuu, että tulevaisuus on toivoton.
Teen viidettä vuotta työtä, jota en arvosta lainkaan ja yritän usein peitellä ammattiani mahdollisimman paljon jos minulta sitä kysytään. Palkka on todella pieni enkä ole tehnyt edes 100% työaikaa suurinta osaa tuosta ajasta.
Etenemismahdollisuudet tässä työssä on olemattomat, enkä toisaalta halua nykyistä työtäni tehdäkään yhtään kauemmin kuin on välttämätöntä.
Olen suorittanut kaksi toisen asteen perustutkintoa, joista toinen on todella huonosti työllistävä tutkinto millä ei ole työmarkkinoilla juuri lainkaan painoarvoa, ja toinen on tutkinto joka pätevöittää vain todella kapea-alaisesti työtehtäviin eikä sitä voi hyödyntää juuri muilla aloilla.
Opiskelin hetken yliopistossa, mutta jätin opinnot kesken jo oikeastaan ensimmäisenä vuonna, enkä enää sen jälkeen ole pyrkinyt uudelleen opiskelemaan.
Hain myös opiskelemaan ihan vääristä syistä ja itselleni väärälle alalle jonka tiesin oikeastaan jo hakuvaiheessa. Päällimmäinen syy hakea opiskelemaan oli puhtaasti pinnallinen, luokkaa (haluan yliopistoon, että voin sanoa olevani yliopistossa).
Tiedostan varsin hyvin, että tämä on järjetön syy hakeautua korkeakouluun, varsinkaan alalle joka ei alkuunkaan kiinnostanut itseäni. Tällainen mentaliteetti minulla kuitenkin oli pyrkiessäni ja se kertoo todella karua kieltä siitä, kuinka vääristynyt omanarvontunto minulla on ja määrittelen itseäni täysin vinoutuneilla kriteereillä.
Kuten aiemmin sanottu, minulle jaettiin todella hyvät kortit elämään.
Vanhempani ovat ylempää keskiluokkaa, molemmat arvostetuissa ammateissa ja johtotehtävissä omilla
työpaikoillaan.
Myös vanhemmat sisarukseni ovat menestyneet elämässä todella hyvin ja molemmilla on jo perhe, vakaa toimeentulo, koulutus, omistusta jne.
Täytän ensi vuonna 32, mutta koen etten ole saavuttanut elämässäni tähän asti mitään.
Olen ollut masentunut (ilman diagnoosia) jo usean vuoden ajan enkä saa oikein mitään aikaan.
Uudelleen opiskelemaan lähteminen tuntuu ylitsepääsemättömältä esteeltä, ja olen patologinen
laiskottelija ja valehtelija. Koen olevani pohjasakkaa, enkä olisi edes sen arvoinen, että voisin päästä opiskelemaan haluamaani alaa saati valmistua.
Valehtelen vanhemmilleni ja läheisilleni siitä, mitä opiskelen ja mitä teen vapaa-ajallani.
Todellisuudessa vietän suurimman osan päivistä tietokoneella sarjoja katsellen ja itseinhossa räpiköiden. Huomaan nykyisellään valehtelevani myös itselleni usein...
Tämän lisäksi olen ylipainoinen, en ole päässyt tupakasta eroon ja asun edelleen kotikaupungissani.
(omillani)
Itsetuhoiset ajatukset olivat joskus vuosia sitten vain ohikiitäviä mietteitä, mutta nykyisellään ajattelen päivittäin, mitä haluaisin sanoa läheisilleni ennen viimeistä matkaani.
Ainoa syy mikä on tähän asti estänyt minua toteuttamasta aikeitani on jonkinlainen hiipuva toivo paremmasta tulevaisuudesta, joka kuitenkin näyttää kaukaisemmalta päivä päivältä.
Kaiken tämän lisäksi olen melko onnettomassa parisuhteessa, mutta ilmeisesti vain liian pelkuri puhuakseni tunteistani avoimesti kumppanilleni. Rakastan häntä, mutta enää pitkälti platonisesti.
Kommentit (13)
No nyt olet liian ankara. Olet saavuttanut monta asiaa. Sinulla on harhaluulo, että muiden ihmisten syyt tehdä asioita olisi jotenkin järkevämpiä (eivät ole) ja että toiset eivät ole yhtä paljon tehneet virheitä. Tosi moni on valinnut väärän opiskelupaikan ja jättänyt kesken.
Vaikuttaa tosi vahvasti siltä, että sinun ongelmasi on masennus. Sinuna hakisin keskusteluapua ja lääkityksen siihen, koska nuo lisää toimintakykyä huomattavasti. Työkkärissä on myös ammatinvalintaohjausta, jonkun kanssa kannattaa miettiä alanvaihtoa jos nyk työhön olet tyytymätön.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielenkiintoinen vaikkakin surullinen tarina. Ajattelen, että tarvitsisit enemmän hyviä ihmisiä ja ystäviä elämääsi. Ammatti ja työ on kuitenkin toissijainen asia. Välittävätkö vanhempasi ja sukulaisesi sinusta aidosti? Mistä asioista itse pidät? Toivon sinulle kaikkea hyvää.
Hei, hai hei älä vöhni mun nimeä. Kalman kylmät kourat. Mä sain eilen nimen kalma.
Selvitä ensin onko sinulla adhd, sen jälkeen mieti uudelleen asioita. Itse valmistuin juuri yliopistosta parin vuoden puurtamisen jälkeen sinun ikäisenäsi, hieman alta nelikymppinen puolisoni vasta hakee sinne ja suunnittelee alanvaihtoa. Kyllä tässä vielä ehtii yhtä sun toista.
Miltä kuulostaa urheilu? Siinä on fyysisiä mittareita onnistumiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihme luovuttaja, sinulle ei ole edes velkaa ja luultavasti sinulla on rahaa kun varaa tupakoida ja olla ylipainoinen.
Mä olen 46 ja aika samanlainen, eli opinnot jätin aikoinaan kesken, teen tympeää paskatyötä elääkseni, ei omistusasuntoa, ei miestä, ei lapsia, olen sairaalloisen ylipainoinen jne. Mutta se ero, että minä olen ihan tyytyväinen elämääni. Jossain vaiheessa hyväksyin että olen mikä olen, enkä enää välittänyt siitä mitä muut ehkä minusta ajattelee, ja sen jälkeen hikikomori-tyyppinen peli- ja netflix-nörtin syrjäytynyt elämäni on ollut oikein mukavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hieno kirjoitus, hyvä logiikka, hyvä itsetuntemus sinulla. Tarvitset jonkun tervejärkisen ulkopuolisen, kenen kanssa jutella asioista.
Osittain nuo murheet kuuluvat ikäänkin. Uskon sinun hyvin pian saavuttavan myönteisen käännekohdan elämässäsi, jossa näet omat hyvät puolesi. Niitä kyllä riittää. Nuo kirjoittamasi haasteet ovat ulkopuolisten asettamia tavoitteita. Ei niitä kannatakaan miettiä. Kulje vain omaa polkuasi. On etuoikeus päästä yliopistoon, siitäkin voi olla ylpeä. Lopulta hyvä elämä koostuu ihmissuhteista. Niitä pitää vaalia.
Kiitos todella paljon teille, jotka esititte ihan käytännönläheisiä neuvoja sekä kannustavia viestejä.
En itsekään hahmota kaikkien ongelmieni juurisyitä tai sitä, miten syvällä ne ovat. On vaikeaa hyväksyä itsensä sellaisena kuin on ja tyytyä, kun lähipiirissä ihmiset ovat poikkeuksetta monella mittarilla ns. menestyneitä mallikansalaisia.
Tuossa viimeisessä viestissä on varmaankin totuuden siemen, eli ikä on myös keskeinen tekijä, miksi havahdun tähän näin voimakkaasti ja miksi itsetuhoiset tuntemukset ovat nousseet vahvemmin pinnalle.
Lienee parasta hakeutua ammattilaisen luo keskustelemaan ja jatkaa siitä. Olen jo muutamaan otteeseen aiemminkin hakenut keskusteluapua, mutta näissä tilanteissa ollaan keskitytty ehkä enemmän välittömiin ongelmiin eikä niinkään pureuduttu pitkäjänteiseen patoutumien purkamiseen.
Kiitos
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse vähän samanlaisessa mielentilassa ja masennuksessa vuosia eläneenä voin sanoa, että negatiivisuus, surullisuus, itseinho, laiskuus, saamattomuus ja ”mikään ei kiinnosta” tunne ei johdu siitä että ne olisivat oikeasti se mitä olet,, vaan johtuvat siitä että sairastat masennusta. Minäkin luulin että olen vain sellainen ja epäonnistunut elämässä, mutta masennuksesta parantuneena huomasin että mieleni vain ajatteli niin masennuksen viuoksi ja minulla ei ollut energiaa tai motivaatiota masennuksen vuoksi. Se ei ole syytäsi että olet sairastunut, mutta se on syy siihen miksi voit huonosti ja koet olevasi huono etkä ole päässyt toteuttamaan sellaista elämää mitä haluaisit elää. Jos pääset eroon masennuksesta, olet hyvällä tavalla kuin uusi ihminen. Onnea matkaan.
Mulla samoja mietteitä paitsi olen 40.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täytän kohta 60 ja nyt alkaa iskeä naamalle se, mitä elämästäni tuli.
Alue: Aihe vapaa
Kirjoitit kunnon tarinan. Tämä on yksi saavutus