En taida klaarata tätä
Siis lapsen muuttamista kotoa ja vieläpä satojen kilometrien päähän. Olen henkinen raunio tämän luopumisen, huolehtimisen ja "surutyön" vuoksi. Kuolen ikävään ja tulee kamala tuleva pimeä vuodenaika kaikkea miettiessäni, korona ja sen tuomat vaikutukset opiskeluun ja kaikkeen muuhunkin täysin vieraalla paikkakunnalla ei tässä nyt auta yhtään.
Nyt kun sanoin tämän "ääneen" niin alkakoon kivitys, ihan sama.
😭💔🥺
Kommentit (13)
Kiitos!
Olen kyllä tottakai niin äärettömän ylpeä hänestä jo nyt, ja tiedän että hän jos kuka pärjää, mutta silti. Oma nuppini on nyt se mikä "haraa vastaan", murehtii ja huolehtii ja luo kaikenlaisia ikäviäkin skenaarioita ym. Hajottaa.
Ap
Voin kuvitella tuntemuksesi, omat lapseni vasta alakouluiässä, mutta varmasti tulee olemaan hirveän vaikeata.
Älä päästä lähtemään! Teet elämäsi virheen, jos päästät.
Vierailija kirjoitti:
Älä päästä lähtemään! Teet elämäsi virheen, jos päästät.
Onko sulla kaikki ok?
Ap
Nuorin lähtee ensiviikolla. Kyllähän tässä tuntee kaikenlaista. Haikeutta, vähän pelkoakin ja jännittää miten poika pärjää tulevassa koulussa. Pitää vain koittaa hyväksyä kuin mies että näin tämä elämä menee. Huh mä taidan vähän liikuttua.
Vierailija kirjoitti:
Nuorin lähtee ensiviikolla. Kyllähän tässä tuntee kaikenlaista. Haikeutta, vähän pelkoakin ja jännittää miten poika pärjää tulevassa koulussa. Pitää vain koittaa hyväksyä kuin mies että näin tämä elämä menee. Huh mä taidan vähän liikuttua.
Nämä tunteet on hurjan voimakkaita itsellänikin, ja itku tosi herkässä, ikäänkuin koko ajan "tuloillaan", mutta olen pitänyt itseni kasassa, vaikka toki poika tietääkin, että tämä on valtavan iso asia minulle(kin), iltaisin sitten pään tyynyyn painaessani alkaa kyyneleet valua.
Ap
Alku voi tuntua dramaattiselta, helpottaa ehkä kun päästy alkua pidemmälle, ja opinnot päässeet vauhtiin ja arki rullaa menemään, ehkä näin?
En olisi huolissani, jos minulla itselläni on ikävä. Siitä selviän, mutta jos lapsella on ikävä, niin sitten huolestun, kun ei aina voi tietää miten auttaa.
Vierailija kirjoitti:
En olisi huolissani, jos minulla itselläni on ikävä. Siitä selviän, mutta jos lapsella on ikävä, niin sitten huolestun, kun ei aina voi tietää miten auttaa.
Se on tottakai tärkeintä miten nuori itse suhtautuu asiaan ja meillä tuntuu olevan enemmän kuin valmis lähtemään siivilleen ja elämään itsekseen. Toki voi olla, että syksyn/talven pimeydessä kun räntää sataa viistosti jne niin voi jossain vaiheessa ikävä nipistää ja kaipaa "kotikodin lämpöä ja palveluja", ei voi tietää. Kunhan voisi hyvin ja pysyisi terveenä eikä sattuisi mitään ikävää, nämä niitä asioita joista eniten stressaan ja huolehdin/pelkäänkin eikä esim.tämä korona auta asiaa yhtään, vaikka infonneetkin yliopistolta, että 1-2 vuosikertojen läsnäoloihin kampuksella panostetaan eniten.
Mutta sydän sykkyrällä olen silti, ei edes asu niin lähellä, että voisi vain "pyörähtää" käväisemään tms oli tarvetta tai ei.
Ap
Kyllä sä siitä selviät. Lapseen voi pitää yhteyttä monella tapaa ja hän takuulla kyselee kaikenlaisia neuvoja, kun itsellinen eläminen alkaa. Sä puolestaan voit elää rennommin kun ei ole niin paljon kotona tekemistä ja voit etsiä vaikka uusia harrastuksia. Saat omaa aikaa! Ja kiire vähenee! Se on ihanaa!
Enpä 12 usko, että kummoisesti neuvoja kyselee, toivottavasti edes malttaa pitää yhteyttä. Näkemisistä en hirveästi toiveita myöskään korkealla pidä eli hän ei varmastikaan pidä sitä tarpeellisena edes 1x/kk, aivan hirveä ajatus itselleni 🥺.
Saas nähdä, vähiin käy päivät täällä 'kotikotona".
Ap
Tsemppiä, tuo on vaikea vaihe. Aika kuitenkin auttaa ja aivan varmasti joku päivä huomaat olevasi ylpeä ja onnellinen, että lapsi pärjää omillaan. Vaatii vaan sopeutumista. Muistele miten hienolta itsestäsi tuntui muuttaa kotoa opiskelemaan ja aloittamaan oma itsenäinen elämä. Ei siinä paljon äitiä mietitty, vaikka toki edelleen rakastettiinkin.