Voitko hylätä sairaan oman äitisi?

Voin. Asun 1500 kmn päässä.

Voin. Tuskin maltan odottaa että kuukahtaa.

Riippuu tääysin siitä, millainen suhde on ollut äitiin ennen hänen sairastumistaan. Sairaus ei tee kenestäkän aikaisempaa mukavampaa ihmistä.

Kyllä mä melko vähän pidin yhteyttä äitiini ennen kuolemaa. T. Ammattivalittaja

Jättäjä ei voi hyvin. Kaikki voi selvittää, jos on vain haluja.

Ei ole ihan mustavalkoinen juttu. Esim. dementoituneet voivat joissain tapauksessa muuttua niin ilkeiksi ja aggressiivisiksi, että tapaamisista ei yksinkertaisesti tule mitään. Tuttavani äiti raivosi ja syytti tytärtään varkaaksi, asia korjaantui vasta kun tekivät huoli-ilmoituksen ja saatiin vihdoin oikea lääkitys. Dementia ei parantunut, mutta mieliala kyllä.

Eivät läheiset perhesuhteet muutenkaan aina ole niin yksinkertaisia, vaikea ketään on tuomita. Mistä kukaan tietää toisten taustoista ja ongelmista.

Joo, koska äiti kaltoinkohteli minua koko lapsuuden ja hylkäsi minut. Ilman muuta en kanna äitiäni, jos hän sairastuu. Sen kertoi minulle jo psykoterapeuttini, että minulla ei ole mitään velvollisuutta kantaa äitiäni vanhana. Hän sanoi, että kyllä Suomessa vanhukset hoidetaan. Mutta minun ei tarvitse huolehtia äidistäni, koska äitini on kohdellut minua niin julmasti.

Ajatuskin on järkyttävä. Aion jäädä äitini omaishoitajaksi sitten kun hän on niin vanha ettei pärjää itse.

Vierailija kirjoitti:

Jättäjä ei voi hyvin. Kaikki voi selvittää, jos on vain haluja.

Jos äiti on vaikka aina ollut luonnehäiriöinen ja väkivaltainen niin miksi asiat edes pitäisi selvittää? Luultavasti se äiti on samanlainen vielä vanhanakin eikä lapsilla ole mitään velvollisuuksia sitä kohtaan.

Helposti. Eipä ole tullut vuosiin pidettyä yhteyttä.

Voin, jos asia niin vaatii. Äidin tekemät vääryydet tai asiattomuudet eivät ole yhtään enempi anteeksi annettavia kuin jonkun muunkaan henkilön.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu tääysin siitä, millainen suhde on ollut äitiin ennen hänen sairastumistaan. Sairaus ei tee kenestäkän aikaisempaa mukavampaa ihmistä.

Voi tehdäkin. Olen seurannut läheltä muutamia vanhuksia, jotka sairastuivat dementiaan, joko Alzheimerin tai Lewyn kappaletautiin.

Yksi heistä sairastui alle 60v ja Alzheimeriin. Tämä nuorin oli voimissaan ollessa oikea tyranni ja negatiivinen ihminen. Kaiken päälle hyvin mustasukkainen vaimostaan.

Taudin kohdattua ja edettyä miehestä tuli oikein miellyttävä, lempeä ja myös mustasukkaisuus hävisi. Vaimonsa kiitteli, että piti tämäkin onneksi kokea, eikä loppuelämä alituiset " tentit" ja stalkkaamiset riesana. Mies sitten kuoli ja oli kotona loppuun saakka.

Lewyn kappaleen tautia sairastavalla on hyvät ja huonot päivänsä. Hyvinä päivinä on kuin kuka tahansa, huonoina käy agressiiviseksi ja lähellä olijat saa pelätä. Toinen samaa tautia sairastava

( nainen) on menettänyt lyhyessä ajassa muistinsa, ei tunne ketään läheisiään ja vajaa 70v. Eikä ole agressiivinen.

Joten ei ole samaa kaavaa millaiseksi ihminen muuttuu kun sairastuu, varsinkin aivosairauksiin.

Voin tehdä niin ja itse asiassa teinkin.

Vihasin äitiäni. Hän ei kantanut äidinvastuutaan silloin, kun hänen hommansa oli tehdä se. Hänen olisi pitänyt rakastaa minua, lasta. Lapsihan rakastaan jo lähtökohtaisesti äitiään. Jos äiti ei pysty sitä vastaanottamaan ja panttaa omaa rakkauttaan, kyllä se lapsenkin rakkaus lopulta kuolee, vaikka pelottavan sitkeä tauti se on.

Kun se lapsen rakkaus on tapettu, on turha elätellä toiveita, että lapsi tulee kaikkein pettymysten ja vuosien ja ongelmien jälkeen sairasvuoteelle niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Itsen yritin tätäkin. Mutta kömpelö ja taas kerran torjuttu yritykseni ei muuttanut välilämme mitään. Äiti oli edelleen se surullinen, itseensä käpertynyt äiti. Minä olin edelleen se lapsi, jonka kengätkin liikaa kopisevat, kun se tulee ja jonka maha on edelleen liian iso ja jonka tyhmät yritykset luoda viimeisen kerran jotain lämmintä sidettä olivat riittämättömiä ja noloja ja tulivat joka tapauksessa väärältä henkilöltä.  Ihan riipii sielua, mitä tuollaisten kanssa mukaa kuuluu kenenkään tehdä!

Loppuun saakka en jaksanut siellä sairasvuoteella rampata. Hautajaisiin en pystynyt menemään. En halunnut nähdä ketään. Surin suruni, ne mitä moninaisimmat, mitä tuon ihmisen lapsena elämisestä koitui, yksin.

Mutta siis te, jotka hankitte lapsia: koittakaa nyt hyvänen aika luoda tunneside  jälkeläiseenne. Jos ette siihen pysty, hyväksykää se, ettei se opi teitä rakastamaan. Tai oppii mutta oppii siitä poiskin. Miksikään sairasvuoteen seuraneidiksi tai pojaksi tunnekylmällä omalla käytöksellä ei saa ketään pakotettua, jos kaikki vastavuoroisuus puuttuu.

Lapset ei ole mitään velkaa vanhemmilleen.