Voiko avioliitosta enää mitenkään tehdä hyvää?

Tuota katkeroitumista en juuri toivoisi itselleni, oireet ovat kyllä jo todella pahat :(

Minulla on aina ollut se ajatus, että kun avioliittoon ryhdytään, niin sen pitää sitten kestää loppuelämän. Mutta onko kivaa olla loppuelämänsä onneton? Asioista pitäisi tietenkin puhua kunnolla, mutta minulla on paha henkinen este sen suhteen. En osaa enää odottaa mieheltä mitään muuta reaktiota kuin pilkkaa, vihaa ja halveksuntaa. Siksi en jaksa ruveta puhumaan omista tunteistani, tuntuu että ne eivät yksinkertaisesti ole hänestä välittämisen arvoisia.



Siitä olen toki todella iloinen että olen saanut nuo lapset. He korvaavat minulle sitä tunneyhteyttä, mitä mieheltäni toivoisin. Toisaalta mietin että alanko pitää liikaakin vanhinta, yhdeksäsluokkalaista, poikaani "miehenäni". En tietenkään seksuaalisesti, mutta jaan hänen kanssaan kotityöt ja nuorempien lasten hoidot ja ajatuksiani elämästä kuten toivoisin tekeväni sen miehen kanssa :(



t. ap

Luin viestiäsi ja ajattelin, että tämähän on kuin meillä! Tosin minä menin naimisiin rakkaudesta ja en olisi muuten koskaan ketään nainnutkaan.



Olen assisttentti kaikissa mieheni projekteissa. Meillä ei kai ole sellaista projektia, jossa hän voisi avustajana toimia. Kyse ei ole kuitenkaan vallasta, vaan sittä että minä olen hyvin itsenäinen, hän ei. Kaikessa tarvitaan avustajaa. Olen myös mustina hetkinä ajatellut, että ero on ainoa vaihtoehto.



Juuri nyt meidän yhteinen projekti on lapset. Siinä onneksi olemme samoilla linjoilla. Tänään olemme koko päivän kokanneet ja saaneet ihanan herkullisia aterioita aikaiseksi.



Minulla on myös vahva yhteys vanhimpaan poikaani. Hän aistii tunnetilani, auttaa, on sielunkumppani. Tyttäreni toisaalta on ihan täysin ja kokonaan isin tyttö.



Tärkein kysymys onkin, voitko KUNNIOITTAA miestäsi. Vai onko kunnioitus kadonnut? Silloin kun meillä on rakkaus kortilla voin silti arvostaa ja kunnioittaa miestäni. Luulen, että hänkin kykenee samaan minun kanssani.



Jos koet vain, että mies on välttämätön paha ja et arvosta hänen jokapäiväisiä toimia perheen hyväksi on sinun tehtävä päätöksiä. Ehkä te kumpikin voitte löytää jotain arvokasta elämäänne, joka korvaa irvokkaaksi käyneen parisuhteen.



Onnea mitä teetkin. Et ole yksin.

parisuhteen korvikkeena!

Voitte lukea vaikka Tommy Hellsteniä, miten siinä käy.

Lapsella, vaikkakin jo isolla sellaisella on oikeus olla perheen lapsi ilman vastuita öidin terapoimisesta ja auttamisesta.



Parisuhde ongelmat hoidetaan parisuhteen toisen osapuolen kanssa.

Minusta tuo on juuri noin, että jos voit silti kunnioittaa miestäsi, vaikket niin "rakastakaan", aisa on vielä jotenkin ok, mutta jos kunnioituskin häviää, on aika todella miettiä, miten tästä eteenpäin. Ammattiapuun turvautuminen olisi aika hyvä veto. Huolimatta siitä ollaanko menossa kohti parempaa suhdetta tai suhteen päättymistä.

vähän sairasta pitää omaa vastakkaista sukupuolta olevaa lastaan sielunkumppanina?

kannattaisi miettiä että menee lähtökohtaisesti rakkaudesta naimisiin. Olen kovin pahoillani kun sanon tämän, mutta kun parisuhteet muutenkaan ei ole helppoja kenenkään kanssa, niin lähtökohtaisesti hyvän parisuhteen perustana pitäisi olla aito rakkaus omaa kumppaniaan kohtaan. Jos jo ennen avioliittoa ei rakasta toista, harvoin se tilanne papin aamenella paranee.



Tilanteessasi nostaisin kissan pöydälle ja aloitaisin pariterapiasta.

alkaa elää itselleen?!? Aloittaa uusi ja onnellinen elämä?!

lähtemään yhdessä pariterapiaan tai muuhun vastaavaan neuvontaan, tehkää ihmeessä vielä ainakin se. Voi jopa olla, että miehesi ei tajua inhosi syitä. Varmista vähintään että asiat ovat selvät ennen kuin lähdet liitosta.



Viestisi perusteella vaikuttaa siltä että inhoat myös itseäsi siitä, että olet tehnyt tällaisen ratkaisun aikanaan. Se on raskas juttu kantaa itsellesi. Voisiko ratkaisusta löytyä jotain hyviä juttuja: lapset? joku asia, joka teillä on ollut aikanaan hyvin?



Tämä on oma elämäsi, jos vain pystyt tappelemaan vastaan, älä katkeroidu! Se vie eniten pois itseltä.